Korjaamo on ajatuksia herättävä komedia, jonka huumori lähtee oivalluksesta

Korjaamo on näyttelijöiden teatteria. Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen kyky näytellä koko kehollaan hakee vertaistaan. Omat paikat katsomossa kannattaa hankkia mahdollisimman läheltä näyttämöä. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Tällaista teatteria oli ilo katsoa. Tai ei vain katsoa, vaan kokea. Kansallisteatterin Korjaamon esityksessä illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta oli aivan poikkeuksellisen voimakas.

Jukka-Pekka Palon ja Seppo Pääkkösen näyttelijäntyö oli sitä lajia, jonka kuvaamisessa tarttuu helposti ylisanoihin. Kaksikon vahva keskinäinen dialogi ei rajoittunut vain siihen, mitä käsikirjoittaja Mika Myllyaho on heidän roolihahmoilleen kirjoittanut, vaan myös molempien mimiikka, kehojen kieli hipoi täydellisyyttä.

Tällaiseen virtuositeettiin ei varmaan pääse edes ahkeralla harjoittelulla. Siihen tarvitaan vuosikymmenien ura kansallisella päänäyttämöllä ja läheinen työtoveruus.

Katsojana saattoi olla vain kiitollinen, että pääsi mukaan näin hienoon dialogiin näyttelijöiden ja yleisön välillä.

Korjaamon toinen peruspilari on Myllyahon syvällisesti ajateltu ja tarkasti rajattu käsikirjoitus. Tässä näytelmässä oli mukana kaikki oleellinen eikä mitään turhaa, tai ainakin siltä se tuntui. Myllyahon analyysi yhteiskunnan tämän hetkisestä todellisuudesta 50-luvulla syntyneiden ikäluokkien näkökulmasta on terävää ja vakuuttavaa.

Myllyahon Ryhmäteatterille edellisellä vuosikymmenellä kirjoittamassa trilogiassa (Paniikki, Kaaos ja Harmonia) tarkasteltiin yksilöiden kautta työelämän ja koko yhteiskunnan muutosprosessia nuorten aikuisten näkökulmasta. Korjaamossa eletään jo niitä ”vaihdevuosia” kuudenkympin ja kuoleman välissä.

Suuret ikäluokat pitävät sukupolvensa suurena saavutuksena tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa. Myllyahon teesi on siinä, että myös tämän päivän kuusikymppiset elävät luokkayhteiskunnassa ja tämä jako vain syvenee.

Tästä kahtiajaosta lähtee myös Myllyahon komedian komiikka. Ainakin me varttuneet katsojat tunnistimme heti näytelmän roolihahmot omiksemme, ammattikoulupohjalta autokorjaamon omistajaksi ja yksityisyrittäjäksi ryhtyneen Jallun (Palo) ja akateemisten vanhempien maisteripojan ja lukion rehtorin Olan (Pääkkönen).

Myllyahon ohjauksesta jokainen uraansa aloitteleva ohjaaja voi käydä katsomassa mallia, miten komedian kohtaukset rakennetaan. Korjaamossa näytelmän hauskuus ei kuitenkaan lähtenyt kohtausten oikeaoppisesta ajoituksesta, vaan sydänalasta asti kumpuava nauru irtosi Myllyahon tekstin oivaltavuudesta.

Näytelmän Jallu uskoo, että digitalisaatio johtavat käsityöammattien häviämiseen. Toisaalta ainakin työnantajien edustajat pitävät parhaillaan isoa porua siitä, ettei töihin saa päteviä asentajia, hitsaajia tai maalareita mistään ja syyttävät työttömiä laiskureiksi.

Kukaan ei enää jaksa muistaa sitä, että Juha Sipilän hallitus ajoin vajaat neljä vuotta sitten ammattikoulutuksen alas Suomesta valtavilla budjettileikkauksilla.

Näytelmän Jallu ja Ola ovat lapsuuden ystäviä, joita skideinä yhdisti erilaisista taustoista huolimatta peruskoulu ja partio.

Tänään tällaisia yhdistäviä tekijöitä on entistä vähemmän. Vanhempien varallisuus ja merkkituotteet luovat uusia jyrkkiä yhteiskunnallisia raja-aitoja, On vain ajan kysymys, milloin Suomessa luovutaan myös yhtenäiskoulutuksesta. Toisen asteen koulutuksessa tästä periaatteesta on jo itse asiassa luovuttu.

Näytelmässä Jallu ja Ola pelastavat Jallun firmaa konkurssilta ryhtymällä tubettamaan autokorjaamovideoita. Noin kuusikymppiset tubettajat ovat hauska idea. Alle parikymppisten lasten ja nuorten innostus nettivideoiden tekemiseen ja katsomiseen saattaa olla kuitenkin se suurin digimaailman ja sosiaalisen median tuoma uhkakuva.

Suomessa armeijan käyneet pojat testataan niin kutsutulla palikkatestillä. Näiden, lähes koko poikien ikäluokille tehtyjen älykkyystestien perusteella suomalaisten poikien keskimääräinen älykkyys on laskenut vähitellen ikäluokka ikäluokalta 90-luvun alusta lähtien.

Meillä on keskuudessamme yhä suurempi joukko poikia ja nuoria miehiä, jotka ”tietävät” tietokoneista kaiken, mutta eivät osaa edes auttavasti lukea tai kirjoittaa.

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Korjaamo

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Myllyaho

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Harri Kejonen

Äänisuunnittelu Iiro Iljama

Rooleissa Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen

Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Hämeenlinnan kaupunginteatterin Bergman-tulkinnasta puuttui Tampereella paras terä

 

Kuvassa Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen. Kuva Tommi Kantanen/Tampereen teatterikesä

Valehtelu on parisuhteen voiteluöljyä. Kukaan, joka on lukenut Ingmar Bergmanin omaelämänkerrallisen Laterna magican, ei epäile miehen asiantuntemusta, mitä parisuhteisiin tulee.

Vuonna 1972 ensi-iltansa saanut Kohtauksia eräästä avioliitosta on rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta kertova ylistetty klassikko.

Puolessa vuosisadassa teos on kuitenkin kerännyt myös itseensä ajan patinaa – astian makua.

Hämeenlinnan kaupunginteatterille draaman ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen on ehkä pyrkinyt puhaltamaan oikein isolla torvella tästä parisuhdedraamasta tunkkaisuutta aiheuttavat pölyt pois.

Dixieland-musiikkia soittavan orkesterin tuominen näyttämölle on hauska idea. Valitettavasti se ei Tampereen teatterikesän esityksessä toiminut kovin hyvin. Esityksen intensiteetti kärsi kohtausten välikkeiksi sijoitetuista reipashenkisistä ralleista ja marsseista.

Reunasen dramaturgia ja  Juha Mäkipään suunnittelema lavastus noudattivat tyhjän tilan estetiikka. Me istuimme Tampereen yliopiston Nätyn Montussa leirinuotiolla. Yleisölehterit oli rakennettu näyttämön ympärille ja näyttämönä toimi katsomon keskelle pystytetty matala puinen koroke.

Tällainen kylä-, tai pitäisikö sanoa huoneteatteri, vaatii näyttelijöiltä paljon. Teatterin näkymätön niin kutsuttu neljäs seinä ympäröi heitä nyt joka puolelta.

Kaupunginteatterin Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg onnistuivat tehtävässään tavallaan liiankin hyvin. Tarinan akateemisesti sivistyneiden Johanin ja Mariannen avioliiton pohjavire sai hieman arkisen pohjavireen.

Ehkä Peltonen ja Sandberg ovat pariskunta myös oikeassa elämässä.

Tampereen teatterikesän esityksessä näkemäni tulkinnat olisivat kaivanneet lisää terävyyttä. Bergmanin näytelmä on perusolemukseltaan kahden hyvin älykkään ihmisen verbaalista kaksintaistelua.

Tietenkin jäin kaipaamaan myös sitä kahden ihmisen intensiivisestä vuorovaikutuksesta syntyvää sisäistä hehkua. Sitä lumoa, jota ei voi esittää. Sitä joko on tai sitten ei.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on esitetty Hämeenlinnassa täysille katsomoille. Esitys on ajan myötä päässyt hieman laimenemaan.

Näytelmä jatkaa Hämeenlinnan kaupunginteatterissa vielä syyskaudella.  Näyttelijöistä Sandbergin kannattaa varmaan kiinnittää enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Samuli Reunasen debyytti ohjaajana kansallisteatterissa nähdään marraskuussa. Reunanen on sovittanut ja ohjaa maan kansallisnäyttämölle Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Odotan tätä esitystä todella kiinnostuneena.

Tampereen teatterikesä

Hämeenlinnan kaupunginteatteri

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman 
Sovitus: Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Kapellimestari: Petri Keinonen
Bändi: The Hämpton Dixieband: Jussi Harju, Jussi KeinonenPetri Keinonen
Rooleissa: Liisa Peltonen, Lasse Sandberg
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Hannu Suutari
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Kampaukset ja meikit: Liisa Sormunen

 

 

 

Amanda Palon ja Olga Palon Kilarissa henkilökohtainen on poliittista – raiskauksien syistä ja seurauksista pitää pystyä puhumaan

Olga Palon ohjaama esitys on hyvin pelkistetty ja sellaisena tehokas. Kaikki se, mikä on esityksessä merkityksellistä, näkyi itseään esittävän Amanda Palon herkiltä kasvoilta. Kuva Samuli Laine/Tampereen teatterikesä

En löytänyt Amanda Palon ja Olga Palon Kilarista googlaamalla yhtään kritiikkiä. Se on itse asiassa hieman outoa, koska esityksen ensi-illasta on kulunut jo lähes vuosi.

Toisaalta esityksen nähtyään hiljaisuuden myös ymmärtää. Ainakin minussa Amanda Palon omiin kokemuksiin perustuva, raiskauksesta ja sen aiheuttamista, vuosia kestäneistä kärsimyksistä kertova esitys herätti voimakasta myötätuntoa. Surua niistä vuosista, jotka Amanda on joutunut taistelemaan syvän masennuksen kanssa. Vuosista, jotka ihmiset yleensä muistavat jälkeenpäin elämänsä onnellisinpina.

Tämä on liian henkilökohtaista. Ei tällaisesta voi kirjoittaa kritiikkiä.

Esityksen omalla Facebook-sivulla tekijät vakuuttavat, ettei Kilari ole terapiateatteria, vaan poliittinen kannanotto. On siten oikeus ja kohtuus, että tekijät saavat esitykselleen  vastakaikua.

Käsikirjoituksen kirjoittanut Amanda Palo ja Kilarin Ohjannut Olga Palo ovat puristaneet Amandan raiskauksesta ja siitä toipumisesta kertovan tarinan tunnin mittaiseksi esitykseksi. Jo esityksen ajallinen kesto kertoo, että kysymyksessä on tarkkaan ja syvällisesti harkittu kokonaisuus.

Äärimmäisen henkilökohtaisen ja hyvin kipeän aiheen tuominen näyttämölle vaatii etäännyttämistä. Ensimmäisissä kohtauksissa Amanda palo veti meidät katsojat luokalle ja piti esitelmää raiskauksesta klassisessa maalaustaiteessa.

Nuoren naisen alaston ruumis on television dekkareiden ja rikoselokuvien vakiokamaa. Samoin naisen raiskaus kuuluu viihdeteollisuuden  vakiokuvastoon.

Palon luennon otsikko yllätti näkökulman tuoreudella. Tarkempaan tarkasteluun otettiin renessanssimestari Tintoretton maalaus Tarqunius ja Lucretia.

Kuvat, joissa nainen menettää viattomuutensa ja sitä kautta myös henkensä näyttävät toistuvan lähes samanlaisina vuosisadasta toiseen. Tintoretton maalaus perustuu vanhaan antiikin mytologiaan, jossa nuori Lucretia raiskataan ja hän tekee viattomuutensa menetettyään itsemurhan.

Tämän päivän näkökulmasta maalauksen naiskuva on seksistinen ja esineellistävä, totta kai ja samalla hyvin tuttuja. Renessanssimestarin 1500-luvulla maalaaman sommittelu ja asetelmallisuus toistuvat tämän päivän mainoksissa.

Meille ei myydä tavaroita erotiikalla, vaan nimen omaan mainoksen tekijä vetoaa myytävän tuotten koskemattomuuteen ja viattomuuteen.

Mutta Tintoretton maalaus myös kuva vallasta. Miehistä valtaa ei edusta vain maalauksessa Lucretiaan takaa päin käsiksi käyvä lihaksikas Tarquinius. Maalaus, tai ehkä oikeammin itse tarina kertoo myös vallan rakenteista.

Antiikin Roomassa tai 1500-luvun Venetsiassa raiskaus oli ennen muuta rikos klaanin ja suvun patriarkan omistusoikeutta kohtaan. Loukkaus oli niin suuri, että raiskaaja surmattiin, jos se oli suinkin mahdollista ja saman kohtalon saattoi kokea myös koskemattomuutensa ja siten arvonsa menettänyt raiskauksen uhri.

Tosin varakas raiskaaja saattoi myös päästä pälkähästä maksamalla vahingonkorvauksia.

Suuri osa maailman naisista elää yhä tällaisessa, perheisiin ja sukuihin perustuvissa patriarkaalisissa klaaniyhteiskunnissa.

Tavallaan käsitys naisen asemasta perheen ja suvun jäsenenä elää yhä myös meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa. Lutherin Katekismuksen uusimmassa kieliversiossa meitä kielletään tavoittelemasta lähimmäisen puolisoa, työntekijöitä, karjaa ja muuta, mitä hänellä on.

Vaikka Katekismuksen kieltä on modernisoitu, itse asia ei ole muuttunut. Aviopuoliso, nainen on miehelle karjaan vertautuvaa omaisuutta. Raiskatun naisen häpeällä on ajallisesti hyvin syvälle ulottuvat juurensa.

Amanda Palo teki sisarensa avustuksella rikosilmoituksen raiskauksesta. Esityksessä ei kuitenkaan avata sitä, johtiko rikosprosessi syyllisten löytymiseen. Otaksun, että raiskaajia ei saatu kiinni.

Me miehet joudumme kantamaan kollektiivista syyllisyyttä tapahtuneesta.

Tähän toki löytyy myös peruste esityksessä. Amanda Palo kärsi vuosia voimakkaita pelkoja tapahtuneen takia.

Myös se kuuluu elämään, että voi itse joutua kielteistä kokemuksista juontuvien ennakkoluulojen kohteeksi pelkän ulkomuotonsa tai sukupuolensa takia.

Pelkkä arvaus on tietenkin otaksuma, että Amanda Palo joutui tyrmäystippojen avulla toteutetun joukkoraiskauksen uhriksi. Tällainen raiskaus on myös siinä mielessä viheliäisen julma, että se jättää uhrin pysyvästi tietynlaisen epävarmuuden tilaan.

Viihdeteollisuuden luoma kuva raiskauksesta on tutkijoiden mukaan harhaanjohtava. Raiskaukseen liittyy harvoin vakavia fyysisiä vammoja aiheuttavaa väkivaltaa. Hesarin haastattelussa apulaisprofessori Robert Horselenberg vakuuttaa tutkimustuloksiin vedoten, että jopa niin sanottu puskaraiskaajakin pyrkii jäljittelemään raiskauksessa niitä viihdeteollisuuden luomia mielikuvia, joita hänellä on kahden ihmisen rakkaussuhteesta.

Raakaan väkivaltaan naista kohtaan syyllistyvät Suomessa lähes poikkeuksetta vain entiset ja nykyiset seurustelukumppanit ja puolisot. Väkivaltainen raiskaus voi olla osa tällaista muutenkin erittäin julmaa  parisuhdeväkivaltaa.

Kilarin viimeisessä kohtauksessa me luimme yhteen ääneen toiveen maasta ja ajasta, jolloin ketään ei enää Suomessa raiskata. Tällaiseen tavoitteeseen pääseminen lienee mahdollista tässä meidän ihmisten eläintarhassa vain hartaissa rukouksissa. Ehdoton välivaihe tämän tavoitteen saavuttamisessa on se, että eduskunnan naiskansanedustajien lakialoite rikoslain uudistamisesta hyväksytään.

Lakiehdotuksessa puhutaan suostumuksen puuttumisesta. Suomeksi hieman hämärä lakiteksti tarkoittaa sitä, että ei on aina ei. Seksuaaliseen kanssakäymiseen pitää olla aina kaikkien osapuolien suostumus.

 

 

 

Upea tulkinta Shakespearen klassikosta – karnevalistinen mimiikka kruunasi huikean esityksen Tampereen teatterikesässä

Italialaisen Compagnia Teatropersonan Macbettu on toteutettu Shakespearen ajan hengessä. Miehet esittävät näytelmän kaikki roolit. Myös näytelmän valaistus toi mieleen 1600-luvun maalaukstaiteen. Kuva Alessandro Serra/Tampereen teatterikesä

Sardegna Teatron ja Compagnia Teatropersonan Shakespeare-tulkinta oli teatteria, jollaisesta pääsee harvoin nauttimaan. Moneen kertaan palkittu Alessandro Serran ohjaama Macbettu on omassa lajissaan liki täydellinen.

Me  katsojat otimme Tampereen teatterikesän katsomossa keskiviikkona tästä herkusta kaiken ilon irti, ja lataus purkautui vasta aplodeihin, jotka kestivät minuuttikaupalla, kun me osoitimme seisten suosiota tälle uskomattoman hienolle esitykselle.

Serra kertoo Teatterikesän ohjelmassa ottaneensa esitykseen vaikutteita Sardinian karnevaaliperinteestä. Samalla myös Shakespearen Macbeth käännettiin Giovanni Carronin kääntämänä saarella puhutulle sardille.

Ummikon korvissa sardi kuulosti italialta. Tutun tarinan seuraamisen kannalta oudon tutulta kuulostava kieli oli kuitenkin vain lisämauste. Esitys oli myös tekstitetty, mutta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön yläramppiin heijastetun tekstityksen seuraaminen olisi todennäköisesti vain haitannut esityksen seuraamista.

Karnevaaleja seuratessaan Serra kertoo havainneensa, että Sardinialla ja Skotlannilla, jonne Shakespeare aikoinaan sijoitti verisen tarinansa, on jotain yhteistä ja miksei – ainakin ikuinen kapinamieli pomottelevaa emämaata kohtaan.

Ryhmän esityksessä tehdään myös huikea aikahyppy Shakespearen ajan Lontooseen ja Globe-teatteriin, jonka näyttämölle naisilla ei ollut mitään asiaa. Ryhmän näyttelijät Fulvio Accogli, Andrea Bartolomeo, Leonardo CapuanoGiovanni Carroni, Andrea Carroni, Maurizio Giordo, Stefano Mereu ja Felice Montervino tekivät miehissä kaikki Macbethin roolit.

Ainakin kaksi metriä pitkä Accogli näytteli lady Macbethiä. Accoglin tulo näyttämölle maahan asti yltävissä hameissa sai ainakin minut epäilemään ensin silmiäni ja sitten sitä, että näyttelijä seisoo hameidensa alla puujaloilla.

Lady Macbethin kuolemasta kertonut alastonkohtaus kuitenkin todisti meille kaikille epäilijöille, että roolia näytellyt näyttelijä on luuta ja upeasti treenattuja lihaksia kiireestä kantapäähän.

Esitys alkoi pahaenteisellä metallisella kuminalla. Seuraavassa kohtauksessa Macbethin noidat laskeutuivat yksi toisensa jälkeen alas pystyyn nostetuista metallista pöydistä muodostetusta linnantornista alas.

Siitä alkoi tunnin ja 30 minuutin esteettinen ilotulitus, jossa äärimmäisen tarkasti ajoitetut kohtaukset, hieno näyttelijäntyö ja lumoavan humoristinen mimiikka veivät ainakin minua kuin pässiä narussa.

Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen Turkka kuolee tuotiin ensi-iltaan täysin keskeneräisenä – silti tekijöiden rohkeaa avausta voi perustellusti kutsua vuoden teatteriteoksi

Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla kohtauksessa, jossa näytelmän Jouko Turkka on juuri promovoitu Teatterikorkeakoulun kunniatohtoriksi. Kuva Carolin Büttner/Tampereen Teatterikesä

”Oikeassa oleminen on helppoa. Ei tarvitse kuin olla samaa mieltä kuin kaikki muutkin ovat.”

En voi tietenkään tietää ovatko Ruusu Haarlan mainiosti imitoiman roolihahmo sanat suoraa Jouko Turkan kynästä. Todennäköisesti ovat, sillä näillä kahdella lauseella tämä näytelmän Turkka määrittelee Teatterikoulun taistolaiskauden syvimmän olemuksen pätevästi.

Käsikirjoituksen kirjoittaneen Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon suuhun kirjoitettu repliikki ei ole lainaus Turkalta, vaan hänen itsensä keksimä.

Joukossa tyhmyys tiivistyy ja sama pätee ajan myötä varmasti myös Haarlan esittämän roolihahmon toteamukseen ”pillunhajuisesta feminismistä.”

Haarla ja Julia Lappalainen ovat lähteneet kaatamaan suomalaisen teatteri keskeistä toteemia. Kaksikko on työstänyt dokumenttiteatteria Jouko Turkasta ja Teatterikorkeakoulusta Turkan johtajakaudella.

Tampereen teatterikesässä nähdyssä kantaesityksessä Turkka kuolee kaksikon työ oli kuitenkin vielä kovin vaiheessa.

Turkasta ja Turkan johtamasta Teatterikorkeakoulusta on tehty kirjoja ja valtava määrä lehtiartikkeleita, sähköisesti dokumentoituja haastatteluja ja juttuja. Haarla ja Lappalainen ovat käyneet tämän aineiston läpi ja täydentäneet sitä aikalaisten haastatteluilla.

Tekijöillä ei ole kuitenkaan ollut vielä malttia tai aikaa surmata rakkaimpiaan. Todelliset löydöt haastateltujen henkilöiden terävät havainnot hukkuivat usein löysään artikulointiin ja kokonaisuuden kannalta toisarvoisiin sitaatteihin.

Tekijät ovat käyneet huolella läpi kysymykset kuka, missä, milloin ja mitä? Yksi kysymys jäi kuitenkin leijumaan ilmaan vielä senkin jälkeen, kun esitys oli päättynyt. Miksi?

Yhden vastauksen tähän kysymykseen Ruusu antaa jo esityksen alussa, kun hän esittelee itsensä ja kertoo omasta isänkaipuustaan ja isänsä isänkaipuusta.

Tätä esityksen psykologista lähestymiskulmaa ei ole mitään syytä väheksyä. Haarlan taiteilijasuvun kompleksiset isäsuhteet eivät ole vain yhden perheen sisäistä draamaa. Myytti kaikkivoipaisesta isästä on myös elimellinen osa meidän yhteistä kristinuskosta lähtevää kulttuuriamme, joka kielen kautta ohjaa myös meidän ajatteluamme.

Kysymys auktoriteettien kaipuusta on myös täysin relevantti tämän päivän poliittisessa todellisuudessa. Minusta Haarla ja Lappalainen ovat ihan oikeilla jäljillä kysyessään, miksi Suomen kaikkein terävimmällä älymystöllä on taipumus nostaa sankareikseen Jouko Turkan ja Pentti Linkolan kaltaisia miehiä.

Haarla ja Lappalainen ovat tehneet dokumenttiteatteria kieli keskellä suuta, eikä ihme. Turpiin on tullut jo ennen ensi-iltaa. Helsingin sanomat aloittivat uuden keskustelun Jouko Turkasta julkaisemalla Saara Pakkasvirran haastattelun, jossa tämä suomalaisen teatterin ikoni todistaa, ettei Turkka ollut mikään naistenvihaaja.

Aamulehti lisäsi löylyä elokuussa Tampereen teatterikesän alla julkaisemalla teatterin grand old ladyn, Eila Roineen haastattelun, jossa Roine suitsuttaa Turkan ylivertaista lahjakkuutta ohjaajana.

Eikä Roineen kanssa voi olla erimieltä. Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on myös yhä hyvässä muistissa tämän blogin kirjoittajalla. Teatterielämys, joka yhä hakee vertaistaan.

Teatterikorkeakoulun johtajana Turkka oli auktoriteetti, mutta ei autoritäärinen johtaja. Tästä todistaa, toisin epäsuorasti, tekijöiden näytelmään ottama näyttelijä Katja Kiurun haastattelu. Kiuru kuvaa haastattelussa ryhmädynamiikkaa tilanteessa, jossa ennalta toisiaan tuntemattomat ihmiset muodostavat ryhmän ilman ulkopuolisen auktoriteetin ohjausta.

Ryhmä valitsee keskuudestaan syntipukin, jonka kontolle ryhmän sisäiset ongelmat voidaan kaataa. Kiurun vuosikurssilla syntipukiksi valikoitui Kiuru. Katsojana minun mieleeni hiipi kyllä epäilys, että ryhmällä oli jatkuvasti myös toinen Turkka-niminen syntipukki.

Toisaalta me tiedämme, että vallalla on taipumus turmella vallan käyttäjä. Haarla ja Lappalainen eivät kuitenkaan pääse vallankäytön analyysissa niin pitkälle, että uskaltavat tehdä suoria väittämiä sen suhteen. Se kuitenkin kävi selväksi, että Turkan suuriin synteihin kuuluu Jussi Parviaisen kaltaisen paskiaisen värvääminen Teatterikorkeakoulun opettajaksi.

Itse olen vakuuttunut ainakin siitä, että Turkka vihasi, jos ei naisia, niin takuuvarmasti laiskuutta, vetelää minäkeskeisyyttä ja narsismia, jossa omat epäonnistumiset tai paha olo katsotaan aina jonkun toisen syyksi.

Suhtauduin etukäteen ikävän ennakkoluuloisesti Haarlan ja Lappalaisen näytelmään jo sen nimen perusteella. Näytelmän nähtyäni tekee mieli kannustaa tekijöitä kaikin tavoin. Haarla ja Lappalainen tekevät esityksessään ihan oikeita ja relevantteja kysymyksiä.

Yksimielisyyttä kannattaa karttaa myös teatteritaiteen kentällä kuin ruttotautia. Vain väärässä oleva voi tehdä oikeita kysymyksiä, ja löytää uuden totuuden, kuten näytelmän Turkka esityksen alussa opettaa.

Turkka kuolee ei keskeneräisenä teoksena ollut kaksista teatteria. Vuoden teatteritekona nuorten naisten rohkeaa avausta voi perustellusti pitää. Myös Tampereen teatterikesän taiteellinen johto ansaitsee kiitosta rohkeudesta. Juuri tällaiset avaukset tekevät Tampereen festivaalista merkityksellisen.

Näytelmä on mahdollista nähdä syksyllä Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamon näyttämöllä.

Blogiin on tehty 14.8.2018 selventävä korjaus toisen kappaleen jälkeen. Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon näytelmän alussa lausuma repliikki ei ole lainaus, vaan Haarla on kirjoittanut sen itse. 

Turkka kuolee

Esityskonsepti ja käsikirjoitus: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Ohjaus: Ruusu Haarla
Näyttämöllä: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Valosuunnittelu: Fabian Nyberg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Baikal Brothers porhaltaa junalla halki Siperian taigan sisäistä minuutta etsimässä – katsojaa riemastutti jälleen kerran se velikulta, joka asuu ohjaaja Leea Klemolan sisällä

Inka Reyes ja Henna Sormunen näyttelevät paitsi junaemäntiä myös muun muassa 36-vuotiasta miestä ja 15-vuotiasta poikaa. Kuva Okko Parviainen/Tampereen Teatterikesä

Pitkällä junamatkalla sattuu ja tapahtuu. Tai ainakin jotkin Baikal Brothers Ky –näytelmän tapahtumat ovat niin pähkähulluja, ettei kukaan pysty sellaisia keksimään. Näin hulluja asioita voi tapahtua vain todellisuudessa.

Äiti Venäjä on absurdin huumorin syli ja kehto.

Ohjaaja Leea Klemola ja hänen ryhmänsä matkustivat junalla Siperian halki Baikaljärvelle ja leiriytyivät tuolle maailman syvimmällä järvellä sijaitsevalle saarelle.

Matka on aina myös matka omaan minuuteen. Tai näin käy ainakin silloin, kun matkustaa Venäjän rautateillä.

Produktiossa mukana olleet Taideyliopiston teatterikorkeakoulun opiskelijat pidensivät piinaa vielä matkaa edeltäneillä harjoituksilla, joissa heidän tehtävänään oli etsiä itsensä sisällä piileskelevää toistaiseksi tuntematonta henkilöä.

Klemolan ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittaman näytelmän käsiohjelmasta löytyi myös hieno määritelmä tälle uskovaisten ja kaunosielujen hellimälle olennolle. ”Sielu, elävän olennon sisällä asuva toinen, tuntematon elävä olento, yleensä vastakkaista sukupuolta.”

Kuten tavallista, minut otti heti valtoihinsa se velikulta, joka elää ja vaikuttaa Klemolan sisällä.

Klemola on niitä harvoja ohjaajia, jotka ovat pystyneet kehittämään täysin omintakeisen teatteri-ilmaisun. Se on jollakin, täysin ainutlaatuisella tavalla kiinni hetkessä. Lähtökohtana ovat tekemisen aitous ja spontaanisuus, tai ainakin minusta katsojana tuntui siltä.

Kohtausten oikeaoppinen ajoitus ja jopa puhetekniikka ovat tämän aitouden vaatimuksen suhteen toisarvoisia asioita. Klemola pääsee teatterin ammattilaisten kanssa ilmaisussa asteelle, johon vain teatterin harrastajat joskus harvoin pääsevät, kun tekeminen yltää hurmoksen asteelle.

Silti Klemolan ohjaamat näytelmät ovat aivan järjettömän hauskoja. Pähkähulluja, niin kuin elämä on. Myös Baikal Brothersin monet kohtaukset saivat minut nauramaan kippurassa aina siihen pisteeseen, että vatsalihaksia kivisti kotimatkalla.

Toki Baikal Brothersiin sisältyi myös tyhjäkäyntiä. Klemolan itse käsikirjoittamat ja ohjaamat näytelmät kestävät tyypillisesti reilut kolme tuntia. Tällä kertaa tietynlainen hitaus tuli esitykseen kuin annettuna. Jokainen katsoja voi kuvitella, millaista on matkustaa junalla halki Siperian taigan, alati samanlainen erämaa vilistää junan ikkunan ohi tunnista ja vuorokaudesta toiseen.

Tietysti näytelmän keston määritteli myös se, että Klemolalla, Perällä ja produktion näyttelijöillä oli todella paljon merkityksellistä sanottavaa ihmisenä olemisesta. Käytetty kieli oli raakaa, mutta samalla rehellistä ja ilmaisuvoimaista.

Aiheet ja hahmot näytelmän näyttelijät ja käsikirjoittajat ovat valinneet siitä nuorten aikuisten todellisesta maailmasta, johon kuuluvat muun muassa Idols-laulukilpailut ja Putous-televisiosarjan sketsihahmokilpailut.

Baikal Brothers on Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Aurinkoteatterin yhteistuotanto.

Opintojensa loppuvaiheessa olevien Susanna Pukkilan, Jonnakaisa Riston, Henna Sormusen ja Pietu Wikströmin otteet näyttämöllä vakuuttivat ainakin minut siitä, että Teatterikorkeakouluun vuonna 2013 opiskelijat satojen hakijoiden joukosta valinnut raati sai tuolloin haaviinsa aivan poikkeuksellisen lahjakkaita ja muuntautumiskykyisiä nuoria.

Juha Ekola, Jarno Hyökyvaara ja Miko Kivinen toivat näyttämölle omissa hahmoissaan sen itseironisen äijähuumorin, jota on vaikea ymmärtää oikein, ellei ole itse äijäksi syntynyt. Ehkä myös Klemolan sisällä vaikuttava velikulta on juuri tällaiseksi äijäksi syntynyt.

Kolmikko muodosti Taideyliopiston musiikkiteatterilinjalla opiskelevien ikuisten ylioppilaiden bändin Metal Shamanin, joka matkusti Siperian kuvaamaan musiikkivideota ainoasta omasta kappaleestaan.

Laulusolistikseen bändi oli matkalle värvännyt Sonja Silvanterin esittämän koulupudokkaan, Johanna ”Joni” Backasen, jonka aikaisempiin meriitteihin kuului sijoittuminen neljänneksi Idols-kilpailussa.

Jonin hahmoon liittyi myös se ainoa ikävä särö, joka jäi esityksessä vaivaamaan. Nina Paakkunaisen, Johanna Ilmarisen ja Anne Lehdon puvustamassa esityksessä Silvanterin vartalosta oli tehty vartalotoppauksilla läski. Ennakkoluulo meni aitouden edelle.

Silvanterin topattu hahmo teki epäilemättä parodiaa stereotypiasta, jonka mukaan menestyjät ovat laihoja ja urheilullisia ja häviäjät lihavia ja finninaamaisia.

Esimerkiksi Putous-televisiosarjan sketsihahmosarja oli tarkoitettu pilaksi. Tekijöiden yllätykseksi suuri yleisö otti sen tosissaan. Samasta syystä myös käänteinen parodia muuttuu helposti meidän katsojien silmissä harkituksi ilkeydeksi.

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.

Tampereen teatterikesän avannut The Audition teki merkityksellisiä kysymyksiä esittävän taiteen estetiikasta ja etiikasta

Elisabeth Löffler, Dominik Grünbühel ja Cornelia Scheuer esittävän näytelmässä näyttelijöitä, jotka koekuvauksissa tavoittelevat pääroolia Stephen Hawkingista kertovassa elokuvassa. KuvaTampereen teatterikesä

The Audition on teatteria, jossa pureudutaan esittävän taiteen juurille. Kahden itävaltalaisen performanssitaiteilijan Elisabeth Löfflerin ja Cornelia Scheuerin yhdessä toxic treams – ryhmän kanssa toteuttamassa esityksessä tehtiin maanantaina merkityksellisiä kysymyksiä teatterin estetiikasta, etiikasta ja moraalista.

Näytelmän koe-esiintymisessä etsitään näyttelijää maailmankuulusta fyysikosta, Stephen Hawkingsista  kertovaan elokuvaan. Maaliskuussa tänä vuonna kuollut Hawking oli paitsi yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista fyysikoista, joka teki uraa uurtavaa työtä alallaan, myös maailman tunnetuin vammainen henkilö. Hawking sairasti ALS-tautia, joka johtaa lihasten surkastumiseen.

Vuonna 2006 LizArt Production nimisen ryhmän perustaneet Löffler ja Scheuer ovat näkyvästi liikuntavammaisia. He joutuvat näyttelemään näytelmän alussa myös nuorta ja vielä oireetonta Hawkingsia muun muassa kohtauksissa, joissa roolihenkilön piti ajaa polkupyörällä ja juosta.

Näissä kohtauksissa liikuntavammaiset Löffler ja Scheuer saatiin liikkeelle vaijereiden ja vinssien avulla.

Kolmas unelmaroolin tavoittelija näytelmässä oli fyysisesti terve näyttelijä, toxic dreams ryhmään kuuluva Dominik Grünbühel. Hänen piti vastaavasti näytellä tarinan koekuvausten edetessä kohtauksia, joissa elokuvan Hawking oli ALS-taudin runtelemana jo lähes liikuntakyvytön.

Elokuva, johon näytelmän tarinassa viitataan, on myös tehty oikeasti. Vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa  The Theory of Everything  Hawkingsia näyttelee Eddie Redtmayne

Viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi jyrkän rotuerottelun Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten rooleja näyttelivät mustiksi meikatut valkoiset näyttelijät. Käytäntö omaksuttiin todennäköisesti teatterin puolelta eli varietee taiteesta.

Teatterin juuret ulottuvat tietenkin vielä paljon pidemmälle. Esimerkiksi William Shakespearen ajan englannissa naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät myös naisroolit.

Kysymys esillä olon oikeudesta on ollut esittävässä taiteessa ajankohtainen ja oleellinen. Syvimmiltään kysymys on ihmisen identiteetistä ja oman minuuden loukkaamattomuudesta ja juuri nyt se on taidetta koskevan keskustelun keskiössä..

Tämä kysymys aktualisoitui esimerkiksi valtavan suosituksi tulleen tanskalais-ruotsalaisen Silta televisiosarjan yhteydessä. Sofia Helinin näyttelemän rikostutkijan rooli herätti paljon myös kriittistä keskustelua asperger-diagnoosin saaneiden ihmisten piirissä.

The Auditionin tekijät lähestyvät vaikeaa aihetta huumorin kautta. Lähestymiskulman voi ehkä päätellä ryhmien itseironisista nimistäkin, vaikka toki myös Löffler ja Scheuer laittoivat salamavaihteen kakkoselle kohtauksissa, joissa he saivat alleen sähkökäyttöiset rullatuolit.

Teatterikesän infossa esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Yosi Wanunu arveli, että huumori on ainoa mahdollinen lähestymiskulma näin vaikean asian käsittelyssä. Muu toteutustapa tekisi siitä liian raskaan.

Hän on tässä asiassa epäilemättä oikeassa.

Esityksen koominen jännite syntyi puheen ja fyysisen esittämisen ristiriita. Koekuvausta ohjaavaa roolittajaa näytteli Anna Mendelssohn, jonka lähes katkeamaton puheen virta vilisi kannustavia kohteliaisuuksia näyttämöllä roolista taistelleille näyttelijöille. Samalla meille katsojille kävi selväksi, että peribrittiläisen kohteliaisuuden viittaan puettu pureva sarkasmi on myös sofistikoituneen vittuilun korkein aste.

Infotilaisuudessa Tampereen teatterikesän taiteellinen johto pyysi tekijöiltä ainakin puolenkymmentä kertaa anteeksi sitä, ettei suomalainen yleisö osaa nauraa esityksen huumorille.

No kyllä se aina välillä nauratti ja suorastaan sietämättömällä tavalla. Näytelmän ytimessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakavat kysymykset. Miten esimerkiksi näytellä vammaista, joka vammansa takia kärsii jatkuvasti voimakkaista kivuista. Ainakin minulle oli aikanaan koskettava ja jotenkin myös avartava kokemus lukea antolokia, johon oli koottu nuorena vaikean sairauden tai vammautumisen kokeneiden nuorten kertomuksia.

Hyvä taide, tai ehkä oikeammin hyvän taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä syntyvällä dialogilla, vuorovaikutuksella on kyky paljastaa jotakin oleellista siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Olisi perin murheellista jos tämä nykyinen ”totuuden jälkeinen aika” valeuutisineen saisi taiteessa rinnalleen valetodellisuuden, haamuja, joilla ei ole peilikuvaa.

The Audition For The Role of Stephen Hawking In The Theory Of Everything

LizArt Produktion & toxic treams

Käsikirjoitus ja ohjaus: Yosi Wanunu

Esiintyjät: Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik , Anna Mendelsson, Isabella-Nora Händler Andreas Strauss ja Michael Strohmann

Musta villapipo ja nahkatakki eivät tee Robin Svartströmistä Jack Nicholsonia, ja se on helvetin hyvä juttu. Minna Suuronen laittaa Hoitaja Ratchedin loistoroolillaan tarinan näkökulman kohdalleen.

Minna Suuronen tekee loistoroolin hoitaja Ratchedina. Suurosen ajatuksella sisäistetty roolihahmo dominoi koko näytelmää. Kuva Mitro Härkö/Ryhmäteatteri

Lähdin katsomaan Ryhmäteatterin tulkintaa Ken Keseyn romaanista ehkä hieman epäileväisellä asenteella. Aivan turhaan, Keseyn mielisairaalaan sijoitettu tarina ei ole reilussa puolessa vuosisadassa menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, tarinan sisältö on oikeastaan hätkähdyttävän ajankohtainen.

Ylen https://yle.fi/uutiset/3-10226798haastattelussa Minna Suuronen analysoi hyvin terävästi näytelmän keskeisimmän roolin, ylihoitaja Ratchedin olemusta ja luonnetta. Hyvin sisäistetty roolityö palkitsi myös meitä katsojia. Suuronen veti oman roolinsa niin hyytävän vakuuttavasti, että tarinan ydinsisältö tuli hyvin näkyväksi.

Tämän esityksen jälkeen myös katsojana piti tehdä itselleen aika ikäviä kysymyksiä. Millainen ”keskitysleirin vartija” itse olen urani aikana ollut. Tyhmyydelleen ihminen ei tietenkään mitään voi, mutta sekä laiskuus, että edellisestä johtuva tietämättömyys, ovat molemmat kuolemansyntejä.

Myös pahan tekeminen vaati kyvykkyyttä ja lahjakkuutta, äärimmäinen pahuus äärimmäistä kyvykkyyttä ja lahjakkuutta.

Maailmassa on sitten Ken Keseyn ja hänen kirjastaan loistavan elokuvan ohjanneen Miloš Formanin päivien tapahtunut varallisuuden uusjako. Maailman varallisuus on keskittynyt yhä harvempiin käsiin ja rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi.

Rahaeliitti, näytelmän johtokunta, ei voisi kuitenkaan hallita maailmaa, jollei sillä olisi hoitaja Ratchedin kaltaisia palvelijoita. Vallan ylläpitoon tarvitaan leegioittain älykkäitä ja pystyviä lakimiehiä, taloustieteilijöitä, lobbareita, tiedottajia ja toimittajia, joiden tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että sääntöjä ei voida muuttaa, ei ainakaan äänestämällä.

Talouden säännöistä on tehty luonnonlakeja. Tätä tutkainta vastaan on turha potkia, vaikka jokainen näkee, ettei näissä säännöissä ole mitään järkeä. Ihmiskunta tekee niiden kanssa hidasta itsemurhaa.

Suurosen huikean hyvä roolityö dominoi esitystä. Sen kautta näytelmän ohjannut Juha Kukkonen on onnistunut murtamaan ainakin minun katsojana esitykseen liittämät ennakkoasenteet. Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän ei ole mitään velkaa Formanin viisi Oscaria voittaneelle menestyselokuvalle.

Valittu lähestymiskulma on johtanut kuitenkin dramaturgisiin ongelmiin. Vaikka Kukkonen samassa, Sanna Vilkmanin Ylen verkkolehteen tekemässä haastattelussa puhuu vallan väärinkäytöstä, siviilirohkeudesta ja solidaarisuudesta, Ryhmäteatterin Randle P. McMurphy on luuseri jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Toki myös se on osuva kuva tämän päivän todellisuudesta. Jokainen vastarintaa ryhtyvä on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään.

Hyvin taitava ja vahvan lavakarisman omaava Robin Svartström näyttelee tapansa mukaan upeasti. Silti näytelmä ei ennen väliaikaa noussut oikein siivilleen. Meitä tavallisia hulluja, omien pelkojen ja tietämättömyyden noidankehään juuttuneita näytelleet Tiia Louste professori Hardingin roolissa, Samuli Niittymäki Billy Bibbittinä, Amira Khalifa Scanlonina, Mikko Penttilä Cheswickinä, Tommi Eronen Martinina jäivät jotenkin varjoon. Repliikkien koukut eivät tarttuneet korvaan.

Keseyn romaanissa ja siitä tuoreeltaan näytelmäsovituksen tehneen Dale Wassermanin dramaturgiassa yhteiskunta näyttää hullujenhuoneelta, jossa jokainen sen asukas yrittää täyttää harhaisia kuvitelmiaan onnellisesta elämästä.

Tarinan rakenteen kannalta tällaisella, maanpäällisellä helvetillä pitää olla myös vastakohtansa, maanpäällinen paratiisi. Keseyn romaanissa tämä paratiisi sijoitetaan heimoyhteiskuntaan, jossa omistusoikeus ei ole yksilöillä, vaan yhteisöllä.

Päällikkö Bromdenia näyttelevällä Robert Kockilla on kokoa ja näköä tähän rooliin. Kirjan dramatisoinut Wasserman sijoitti kuvaukset tästä menetetystä paratiisista Bromdenin roolihahmon pitämiin monologeihin. Ainakaan ryhmäteatterin esityksessä tämä dramaturginen ratkaisu ei toiminut kovin hyvin.

Ryhmäteatterin näytelmän skenografia on laatutyötä. Varsinkin Jussi Kärkkäisen suunnittelema äänimaailma antoi oman sävynsä koko esitykselle. Rikkoutuneiden tai rikkoutumassa olevien loisteputkien räpsähdykset ovat rappeutuvan hyvinvointiyhteiskunnan ääniä.

Yksi lensi yli käenpesän. Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri.

Ken Keseyn romaanin dramatisointi Dale Wasserman.

Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Juha Kukkonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Ninja Pasanen, maskeeraus Ari Haapaniemi, valot Ville Mäkelä, ääni Jussi Kärkkäinen.

Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Amira Khalifa, Mikko Penttilä, Tommi Eronen, Wanda Dubiel, Jutta Järvinen, Alex Anton.