Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen  

Lappeenrannan Runar ja Kyllikki on rohkea ja raikas tulkinta Jussi Kylätaskun klassikkonäytelmästä – tuore lähestymiskulma aiheuttaa kuitenkin myös dramaturgisia ongelmia

Eppu Pastinen näytteli suurella sydämellä Runarin roolin. Milla Kaitalahden tulkitseman Kyllikin tarina on mukana ohjaaja Sirpa Riuttalan säveltämissä lauluissa. Pinja Ruokolaisen maskeeraukset ovat hienoa työtä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista on hieno valinta teatterin ohjelmistoon. Jussi Kylätaskun vuonna 1974 Kotkassa kantaesitetty näytelmä on yhä hämmästyttävän ajankohtainen.

Kylätasku pohtii näytelmässään kahden 50-luvulla tapahtuneen, nuoriin naisiin kohdistuneiden henkirikosten syitä ja seurauksia. Näytelmän kuvaukset massahysteriasta, lynkkausmielialasta, ahdasmielisyydestä ja räikeästä kaksinaismoraalista ovat kuin tätä päivää.

Käsiohjelma ei kerro, kuka on sovittanut Kylätaskun näytelmän Lappeenrannan näyttämölle. Ohjaaja Sirpa Riuttalan näkökulma tähän klassikkonäytelmään on raikas ja rohkea. Oikeastaan näytelmän kaksi ensimmäistä kohtausta antoivat katsojalle luvan odottaa jopa enemmän kuin mihin toteutuksessa lopulta päästiin.  

Uskonnollista ahdasmielisyyttä ja miesten kaksinaismoraalia kuvataan teatterissa myös komiikan keinoin. Riuttalan tulkinnassa Runarin ja Kyllikin miehet ovat korostetun koomisia.  Kyllikin seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäily Kirkkoherra on Lappeenrannan versiossa Sirkka Kapeelahti ja häntä näyttelee Anna Andersson. Kylän kukkoa tunkiolla Heikki Härkälää näyttelee Vilma Putro, joka teki ensi-illassa tästä näytelmän häntäheikistä huikean roolityön.

Sukupuolirooleilla leikittelyllä on teatterissa pitkät perinteet. Varsinkin naisiksi pukeutuneet miehet koetaan koomisiksi, mutta sama tulkinta pätee yleensä myös miehiksi pukeutuneisiin naisiin.  Tarinan alussa vasta 13-vuotiaan Kyllikin raiskausta yrittävän kauppias Paavo Kiisken (Willehard Korander) ”koomisuutta” korostettiin näytelmässä perisuomalaisella humalalla.

Tässä kontekstissa oli helppo myös tulkita Kyllikin isän Jaakko Laihon (Seppo Kaisanlahti) rooli kaikessa dogmaattisuudessaan ja kaksinaismoraalissaan koomiseksi hahmoksi.

Ohjaajana Riuttala rikkoo ja haastaa ensemblensä kanssa teatterin traditioihin kuuluvia ajatustapoja ja pinttymiä aivan tietoisesti. Katsojan näytelmän ristiriitaisten viestien tulkitseminen laittoi helposti hieman ymmälle. Toki näytelmä varmasti antoi meille itse kullekin ajattelemisen aihetta ja näytelmän vaikuttava alku samaistumisen kohteita, mutta se tärkein, vuorovaikutus katsojien ja tekijöiden välillä jäi ehkä hieman vajaaksi.

Kylätaskun näytelmä ei kerro vuonna 1953 suohaudasta surmattuna löytyneen Kyllikki Saaren tarinaa, vaan se on korostetusti Runar Holmströmin tarina. Holmströmiä epäiltiin vuonna 1959 tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan tekijäksi.  Kahden nuoren naisen murhat jäivät lopulta selvittämättä, koska Holmström surmasi itsensä tutkintovankilassa.   

Kylätasku kirjoitti psykologisen draaman yhteisödynamiikasta, Runarin kaltaisen peräkammarin pojan kokemista nöyryytyksistä, jotka voivat pahimmillaan johtaa hirmutekoihin.  Jouko Turkan ohjaaman näytelmän kantaesitys Kotkan teatterissa vuonna 1974 oli silloin vuoden ehkä puhutuin teatteritapaus.

Toisaalta Kylätaskun näytelmä on juuri sellainen teksti, joita mieskirjailijat kirjoittivat 70-luvulla pääasiassa naisista koostuvalle yleisölle.  Siksi Riuttalan lavea lähestymiskulma näytelmän tarinaan on väistämättä aiheuttanut myös dramaturgisia ongelmia.  Eppu Pastinen näytteli ensi-illassa Runarin roolissa niin sanotusti vereslihalla, mutta silti roolihahmo jäi ohueksi. Milla Kaitalahden näyttelemä nuori Kyllikki piti etsiä Kaitalahden tulkitsemistaan lauluista.

Dramaturgiset ongelmat näkyivät ensi-illassa kohtausten ajoituksessa. Esitys jäi välillä polkemaan paikallaan.

Toki Kylätaskun näytelmä on dramaturgisesti haastava teksti. Olen nähnyt siitä Turkan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1996 ohjaaman sovituksen ja ainoa muistikuva tuosta näytelmästä on se, että Kyllikkiä näytteli Kati Outinen.

Riuttala on tuonut näytelmän Kyllikin esiin tekemällä Runarista ja Kyllikistä musiikkinäytelmän. Musiikki perustuu Riuttalan omiin sävellyksiin. Musiikki nosti näytelmän uudelle tasolle ja se toimi.

Lasulujen sanat ovat Kylätaskun tekstiä ja niihin on olemasssa myös Caj Shydeniuksen säveltämä musiikki. Ensi-illassa Jani Polan sovittamat Riuttalan sävellykset olivat sellaista suomalaisen musiikkiteatterin peruskauraa. Kyllikin roolissa laulaneen Kaitalahden tulkinnat olivat oikein kauniita ja pahimmillaankin näytelmän musiikkiosuudet herättivät minussa vain lievää kiusaantumista.

Mutta se on varmasti ihan oma häpeä. Olen tullut jollakin tavalla allergiseksi kaikelle, mikä kuulostaa suomalaiselta viihdemusiikilta.

Musiikkiteatterille välttämättömän koreografian on suunnitellut Sanna Salama. Myös Salama leikitteli koreografiassaan sukupuolirooleilla. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin esityksen alussa Elina Raasakan huima akrobatia köyden varassa.

Kehuja ansaitsee myös Samuli Hallan lavastus. Lappeenrannan kaupunginteatterin suuri ja varmasti hankala tila oli nyt hyvin hallinnassa näyttämön teatteritekniikan ja hyvin ajateltujen lavasteratkaisujen avulla.

Runar ja Kyllikki- laulu kielletyistä iloista on suuri satsaus kaupunginteatterilta. Joukot on saatu näyttämölle tekemällä yhteistyötä Taidekoulu Estradin kanssa. Lauluvoimaa esitykseen on saatu ottamalla Ulla Kiisken rooliin Nuttama Talasmo. Samoin kuoroon ja kylänväkeä esittäviin tansseihin väkeä näyttämölle on ilmeisesti saatu juuri Estradin lahjakkaista oppilaista.

Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista

Lappeenrannan kaupunginteatterin ensi-ilta 23.2.2019

Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku

Ohjaus ja sävellys: Sirpa Riuttala
Koreografia: Sanna Salama (vierailija)
Musiikin sovitus ja johto: Jani Pola (vierailija)
Lavastus: Samuli Halla
Puvut: Päivi Hanttu-Lindström
Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen
Äänitekniikka: Tomi Aronen, Kimmo Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen, näytöksissä apuna Milma Kiviranta
Tarpeisto: Sirpa Tervo
Videotekniikka: Kimmo Pasanen
Köysiakrobatia: Elina Raasakka
Rooleissa: Eppu Pastinen, Marjatta Linna (vierailija), Milla Kaitalahti (vierailija), Anna-Kaisa Makkonen,  Johanna Ahonen (vierailija), Vilma Putro, Seppo Kaisanlahti, Anna Andersson, Jussi Lankoski (vierailija),  Willehard Korander, Jussi Johnsson, Nuttama Talasmo
Kuorossa: Heidi Harju, Sari Kanerva, Elina Raasakka, Iida Rui, Milla Tielinen
Orkesteri: Jani Pola, Jarkko Palokas, Susanna Syrjäläinen
Lehdistökuvat Aki Loponen

Viettelysten asuntovaunussa otetaan miehestä mittaa – AdAstra-teatteri on onnistunut yli odotusten Leea Klemolan ja Mikko Kivisen vaikean näytelmän tulkinnassa

Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmässä miehestä löytyy monta puolta. Jari Määttä ja Petteri Olkinuora tekivät huikeat roolityöt Työväen näyttämöpäivien esityksessä näytelmän Heli ”Manna” Mannisen ja Kari Metsäsimolan rooleissa. Kuva Työväen näyttämöpäivät/Pihla Liukkonen

AdAstra-teatterin tekijät ovat tehneet hienon tulkinnan Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmästä Viettelysten asuntovaunu. Hyvin sisäistetyt roolit ja vahva läsnäolo näyttämöllä paljastivat näytelmän inhimillisen ydinsanoman karskin huumorin ja myötähäpeän alta.  

En tiedä toista suomalaista dramaturgia ja ohjaajaa, joka osaisi näytelmissään kuvata miehenä olemisen ihanuutta ja kamaluutta yhtä osuvasti kuin Leea Klemola. Klemola riisuu miehen myyttien ja luulojen takaa niin tehokkaasti, että hänen näytelmissään ja ohjauksissaan miehet ovat säännönmukaisesti näyttämöllä kirjaimellisesti kelteisillään.

Klemolan näytelmistä miehen vaatteiden alta paljastuu herkkä ja kärsivä ihminen. No toki tämä olento on lähes myös päästään pyörällä aina hulluuteen asti, mutta ihan oikea ihminen kaikki tyyni.

Esimerkiksi Kokko-trilogian Klemola kirjoitti yhdessä veljensä Klaus Klemolan kanssa. Porilaiselle Rakastajat–teatterille ohjaamansa Viettelysten asuntovaunun Klemola kirjoitti yhdessä Miko Kivisen kanssa.

Jyväskyläläisen AdAstra-teatterin tekijät eivät pelkää haasteita. Klemolan ja Kivisen Viettelysten asuntovaunu on varmasti ollut todella haastava produktio myös Rakastajat – teatterin ammattilaisille.

Ryhmän jäsenten osaaminen ja kyky eläytyä ja omaksua on vertaansa vailla. Muistan muutaman vuoden takaa ryhmän loistavan tulkinnan Jari Juutisen näytelmästä Minä olen Adolf Eichmann.

Ryhmän Viettelysten asuntovaunua katsoin aluksi pienen epäuskon vallassa. Leea Klemolan näytelmät ovat niin persoonallisia, että epäilen vielä jyväskyläläisten hienon tulkinnan jälkeenkin, ettei niitä pysty täydellisesti ohjaamaan kuin Klemola itse. Klemolan omissa ohjauksissa on mukana aina se jokin, vaikeasti määriteltävä, mutta sitäkin vaikuttavampi tekijä, joka saa ainakin minut aina haltioitumaan.

Eichmannin ryhmälle ohjannut Erika Hast tekee kuitenkin jälleen erinomaisen tulkinnan haastavasta tekstistä. Hyvin jäsentyneistä kohtauksista kasvoi juuri niin pähkähullu kokonaisuus kuin vain toivoa saattoi.

AdAstra on koonnut yhteen todella lahjakkaita teatterin harrastajia. Esimerkiksi Adolf Eichmannin nimiroolin Juutisen näytelmässä näytellyt Petteri Olkinuora loisti nyt remonttireiska, taksikuski, luuseri, raiskaaja Kari Metsäsimolana. Pauliina Siekkinen näytteli Karin sukupuoltaan vaihtanutta siskoa Teppo Metsäsimolaa, Katja Pihlaja laulajan urasta haaveilevaa wannabe-mustalaista Merita Mäkeä ja Jari Määttä konkurssikypsää leirintäaluetta johtavaa ikäneitoa Heli ”Manna” Mannista.

Klemolalla on tapana annostella yleisölleen mahdollisuutta myötähäpeään oikein suurella kauhalla. Mikä sinänsä kuvaa tätä miehenä olemista paremmin kuin hyvin.

AdAstra-teatterin nelikolla oli kuitenkin ilmiömäinen kyky muuttaa näytelmän henkiset karikot Mikkelin teatterin Teatteriklubin ahtaissa tiloissa läsnäoloksi. Klemolan komedioissa nauru tahtoo yleensäkin juuttua jossain vaiheessa kurkkuun ja korvautua kyynelillä, mutta Hast avasi ryhmineen näytelmän ydinajatukset hyvin kauniisti meidän katsojien tajuttaviksi.

Loistavaa!

Onnistuneen produktion takana on ollut iso joukko tekijöitä. Jussi Niemelän lavastus, Anssi Pöyhösen valosuunnittelu, Jukka Kaikkosen äänisuunnittelu ja Heta Vaattovaaran puvustus olivat onnistuneita. Esityksen ylöspanossa on nähty vaivaa ja käytetty älynystyröitä.

Käsiohjelman mukaan produktiota on ollut toteuttamassa yhteensä lähes parikymmentä tekijää. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja AdAstra on tässä mielessä epäilemättä lahjakkaiden ihmisten hieno yhteisö.

 

Tekstissä ollut nimivirhe ja väärinkäsitys korjattu 29.1.2019. Toinen käsikirjoittaja on lappeenrantalainen Miko Kivinen.

 

AdAstra-teatteri

Viettelysten asuntovaunu

Käsikirjoitus Leea Klemola, Miko Kivinen

Ohjaus Erika Hast

Lavastus Jussi Niemelä

Valosuunnittelu Anssi Pöyhönen

Äänisuunnittelu Jukka Kaikkonen

Puvustus Heta Vaattovaara

Rooleissa Petteri Olkinuora, Pauliina Siekkinen, Katja Pihlaja, Jari Määttä, Jukka Kaikkonen

AdAstra-teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 26.1.2019

 

Kuiskauksia, huutoja ja mykkäkoulua suomalaiskansalliseen tapaan – Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesussa näyteltiin taidolla ja herkkyydellä, joka ei jättänyt kylmäksi

Anumaaria Tullalla oli näytelmässä peräti kymmenen eri roolia. Enni Junttila näytteli näytelmän miehen vaimoa, rakastajatarta ja miespuolista työkaveria. Kuva Huoneteatteri/Riku Suonio

Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesu oli sitä itseään, oivaltava, psykologisesti tarkkanäköinen ja hykerryttävän hauska tragikomedia. Mika Terävä on näytelmäkirjailija, jonka teksteihin teatterin harrastajien kannattaa tarttua sillä silmällä.

Huoneteatterin Työväen näyttämöpäivillä perjantaina näkemäni esitys on Terävän oma ohjaus.

Kirjopesussa yhden ydinperheen tarina kerrottiin kolmen näyttelijän voimin. Jani Ahosen, Enni Junttilan ja Anumaaria Tullan näyttelijäntyö ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Kolmikon näyttelijäntyö oli tarkkaa ja samalla rennon vapautunutta. Aluksi ihastelin etenkin Ahosen loistavaa puhetekniikkaa. Sitten sitä, miten muuntautumiskykyisiä Junttila ja Tulla olivat useissa rooleissaan. Kun Junttila hyppäsi aviovaimon roolista miehen salarakkaan rooliin, eivät vain hiukset peittyneet peruukkiin, vaan koko olemus muuttui roolin mukaan.

Tulla näytteli perheen tyttäriä, koiraa, miehen esimiestä, teleoperaattoreita, vaimon kavereita ja miehen kapakkakavereita ja osoitti yhteensä kymmenessä roolissa hämmentävää muuntautumiskykyä.

Illuusio oli niin vahva, että näytelmän aplodien aikana jäi aidosti ihmettelemään, että meille katsojille tuli kumartamaan vain kolme näyttelijää. Aivan mahtavaa. Oli riemastuttavaa seurata näin syvällisesti ajateltua ja hienosti sisäistettyä tekemistä.

Näyttelijäntyön vaikeuskerrointa lisäsi vielä Terävän ohjaus ja Marjo Riuttasen lavastus. Huoneteatterin Kirjopesu oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat lavasteet olivat kaksi puulaatikkoa ja läppäreiden ja älypuhelimien virkaa tehneet helmitaulut. Tämän tavallisen perheen kodin ilmapiiri ja työpaikan paineet syntyivät näyttelijöiden läsnäolosta.

Terävän Kirjopesu on todella hyvässä mielessä eräänlainen karvalakkiversio Ingmar Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen perustuvasta näytelmästä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Terävä käsittelee hersyvän huumorin keralla jokaisessa pitkässä parisuhteessa esiintyviä ilmiöitä. Teksti ja sen myötä myös esitys käsittelee oikeasti merkityksellisiä ilmiöitä.

Tällaista teatteri parhaimmillaan on.

 

Jyväskylän Huoneteatteri

Kirjopesu

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika terävä

Rooleissa Jani Ahonen, Enni Junttila, Anumaaria Tulla

Lavastus ja puvustus Marjo Riuttanen

Valosuunnittelu Jani Pietikäinen

Valokuvat ja graafinen suunnittelu Riku Suonio

Huoneteatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 25.1.2019

 

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan.  Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraus­suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Antti Hietalan Mount Everest kipusi huimaavan hienojen roolitöiden varassa kohti korkeuksia – Q-teatterin psykologinen trilleri on lajissaan lähes täydellinen taideteos

Mount Everet on arvoituksellinen, psykologien trilleri. Katsojan pitää itse päättää, tapahtuvat ko näytelmän huimat ja traagiset käänteet todellisuudessa vai vain tarinan minäkertojan päässä. Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri

Q-teatterin Mount Everest on psykologien trilleri. Syvä masennus vertautuu siinä kiipeämiselle maailman korkeimmalle vuorelle. Näytelmä yrittää kuvata sitä, mitä meidän aivoissamme tapahtuu.

Siksi Mount Everest on myös luovuuden kuvaus. Vaikka kiipeäminen on pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, jokin pakottaa ainakin osaa meistä kiipeämään yhä uudestaan. Varmasti Mount Everest on myös käsikirjoittajansa Antti Hietalan näköinen näytelmä.

Psykologinen trilleri on näyttelijöiden teatteria. Koko tarinan vaikuttavuus perustuu näyttelijäntyöhön ja Q-teatterin Mount Everestissä näyteltiin hengästyttävällä tavalla.

Allegoria oli osuva. Hapen puute niin sanotulla kuoleman vyöhykkeellä, noin 8000 metrin korkeudella aiheuttaa sekavuutta ja johtaa ennen pitkään kiipeilijän tuskallisen kuolemaan, jos vuorelta ei palata takaisin alas ajoissa.

Siltä, henkeä ahdistavalta, pieneltä kuolemalta myös syvä masennus tuntuu. Se vie kyvyn toimia.

Alipaine sekoittaa kehon nestetasapainon ja etenkin keuhkoihin ja aivoihin alkaa kertyä kudosnestettä. Vuoristotaudin oireita voidaan lieventää lääkkeillä ja hapenpuutteen aiheuttamaa sekavuutta lisähapella. Kuolemanvyöhykkeellä kyse on kuitenkin aina lopulta ajasta.

Myös masennuksen oireita hoidetaan lääkkeillä. Toipuminen vaatii myös aikaa, mutta se, miten ihminen palaa tuolta kylmältä ja yksinäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä on jopa tuon kaiken kokeneille arvoitus.

Hietalan Mount Everest on arvoituksellinen trilleri. Katsojan pitää itse ratkaista, onko näytelmän kuvaama rikos tapahtunut todellisuudessa, vai onko se vain näytelmän kokijan (Minna Haapkylä) harhaisen mielen luoma illuusio.

Psykoanalyysi kiehtoi heti toisen maailmansodan jälkeen elokuvan tekijöitä. Ihmisen mielessä piilevälle kyvylle suorastaan käsittämättömään pahuuteen piti löytää selitys.

Hietala tutkii näytelmässään tätä tiedostetun ja tiedostamattoman, tajunnan ja alitajunnan suhdetta. Tarina on kuin suoraan Freudin traumateoriaa käsittelevästä oppikirjasta. Arvoitukselliset rikokset, joita tarkastellaan päähenkilön tajunnanvirran kautta, ovat lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja murha.

Minulle näytelmän juoni toi heti mieleen sellaiset elokuvat kuin Fritz Langin Nainen ikkunassa ja Alfred Hitchcockin Taikaikkuna. Myös toteutus oli hyvin elokuvamainen. Kohtauksesta toiseen siirryttiin ilman siirtymäaikaa pimentämällä koko teatterisali hetkeksi.

Q-teatterin Mount Everest on hyvällä tavalla vanhanaikainen produktio. Psykologisen trillerin uskottavuus perustuu lähes täysin hyvään näyttelijäntyöhön ja tässä suhteessa Hietala on oman käsikirjoituksensa ohjaajana saanut mitä tilasi. Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen, Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä näyttelivät hengästyttävän hienosti.

Haapkylän roolityö on saanut monet kriitikot lankeamaan loveen. Haapkylän läsnäoloa näyttämöllä ei todellakaan jättänyt kylmäksi, mutta ennen kuuta Mount Everest oli teatterielämyksenä kypsä ja hallittu kokonaisuus, lajityypissään lähes täydellinen taideteos.

Ohjaajana Hietala on ollut sanojensa mittainen taituri. Varmasti oman panoksensa hyvin toimivalle kokonaisuudelle on antanut näytelmän dramatisoinut Jani Volanen.

Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen lavastus ja valosuunnittelu antoivat näyttämöllä fyysiset puitteet ihmisen mielen kahdelle eri puolelle.

Musiikista ja äänisuunnittelusta vastanneen Kasperi Laineen loistoideoihin kuului otaksuttavasti esimerkiksi se paukahtava ääni kohtauksia erotavan pimennyksen aikana. Temppu vei ainakin minulta ajan tajun niin tehokkaasti, että kokemus elokuvan omaisesta leikkauksesta kohtauksesta toiseen vain vahvistui.

Vuoristokiipeilykohtaukset olivat komeita. Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava on loihtinut niihin jostain aidot ja sellaisina kalliit vuorikiipeilijöiden varusteet.

Q-teatterin näytelmävalintojen keskeisenä ideana on jo vuosia ollut yllätyksellisyys. Teatterien edellinen ensi-ilta Arki ja kauhu oli huikea komedia. Nyt näimme terävän psykologisen trillerin. Teatterin katsojana ei voi kun kiittää tästä valitusta linjasta. Mitähän seuraavaksi?

 

Q-teatteri

Mount Everest

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala

Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Musiikki ja äänisuunnittelu Kasperi Laine

Dramaturgi Jani Volanen

 

 

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen