Miro Lopperi punnersi Kansallisteatterin Karamazovin veljekset lentoon – Samuli Reunasen esikoisohjaus kansallisella päänäyttämöllä herätti paljon kysymyksiä

Miro Lopperin upoea fyysinen näytteleminen antoi Kansallisteatterin Karamazovin veljeksille oman sävynsä. Ohjaaja Samuli Reunasen, koreografi Liisa Risun ja Lopperin luoma roolihahmo toi näyttämölle modernin ihmiskäsityksen, josa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset alkoi Hannu-Pekka Björkmanin bravuurilla Fjodor Pavlovitš Karamazovin roolissa. Björkman teki komiikan keinoin selväksi meille katsojille, mikä tämän veljesten isä on oikein miehiään. Pontta Björkmanin huikealle näyttelemiselle antoi Martti Anhavan uuden käännöksen moderni suomen kieli.

Karamazovin veljekset on Reunasen ensimmäinen ohjaus kansallisella päänäyttämöllä. Dramatisoinnissaan hän ja dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet rohkeita valintoja ja niin pitikin tehdä. Dostojevskin mestariteos, maailmankirjallisuuden merkittävimpiin romaaneihin luettava Karamazovin veljekset ei ole mikään ryppyotsainen jargon moraalista ja uskosta, vaan taidetta. Sitä saa ja pitää rohkeasti tulkita.

Näytelmän Fjodor on hahmona tätä päivää, naistenlehtien ja ihmissuhdeoppaiden suosikkihahmo, nautinnonhaluinen ja itsekäs narsisti, patologinen valehtelija ja paskiainen, joka ei piittaa pätkääkään edes omista lapsistaan.

Dostojevski oli edellä aikaansa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvaajana. Hänen tuotantonsa teki aikanaan suuren vaikutuksen sekä oman aikansa että viime vuosisadan suuriin ajattelijoihin psykoanalyysin luojasta Sigmund Freudista filosofi Friedrich Nietzscheen, Martin Heideggerista Jean-Paul Sartreen

Pulmallista teoksen ajattomassa ajankuvassa on se, että Karamazovin veljekset on korostetusti miesten maailma. Sartren ja kumppaneiden eksistentialistista ahdistusta siinä potee vain puolet ihmiskunnasta. Sille toiselle puolelle ihmiskuntaa jää objektin, muusan ja statistin roolit.

Otaksun, että tämä asia on vaivannut Reunasta hänen työstäessään näytelmää. Näin on ehkä lupa arvailla hänen tekemänsä roolijaon pohjalta. Vanhan, viisaan munkin Zosiman roolissa näytteli suomalaisen teatterin elävä legenda Seela Sella ja palvelija Smerdjakovia, Fjodor Karmazovin neljättä, aviottomana syntynyttä poikaa räiskyvä Maruska Verona.

Omalla tavallaan näytelmän maailmankuvaa avarsi myös se, että sekä isän että poikien intohimon kohdetta, tarinan nuorta neitoa Grušenkaa näytteli Diana Tenkorang, teatterikorkeakoulussa opiskeleva nuori nainen, joka muutti Suomeen kuusivuotiaana vanhempiensa mukana Ghanasta.

Minuun teki aikoinaan Ryhmäteatterin esityksessä 25 vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen se, miten terävästi Dostojevski näki lapsuuden merkityksen ihmisen koko elämän ja kehityksen kannalta. Hän uskoi, että vain yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudesta auttoi elämään lapsuuden traumoista huolimatta hyvän elämän.

Dostojevskin aikalaiset, jopa Venäjän koulutettua keskiluokkaa edustaneet perheet saattoivat kohdella lapsiaan kauhistuttavan julmasti. Toisaalta tällä ”rakastavien vanhempien” harjoittamalla hirmuvallalla on toki pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina meidän aikaamme asti lähes kaikkialla. Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta vuonna 1984.

Dostojevski näki, että lasten kaltoin kohtelulla voi olla dramaattiset seuraukset. Karamazovin veljeksissä vanhin, Dimitri pahoinpitelee perheen vanhan palvelijan riideltyään sitä ennen isänsä kanssa rahasta. Perheen palvelijaksi alistettu avioton poika Smerdjakov tappaa isänsä Fjodorin.

Reunasen sovituksessa etualalle nousevat kuitenkin kirjan pohdiskelut moraalin ja uskon suhteesta. Heikki Pitkäsen roolihahmo, veljeksistä vanhin Dimitri väänsi itsensä kanssa kättä siitä, voiko olla moraalia, jos ei ole uskoa ikuisuuteen.

Dimitrin näytelmän lopussa kokema voimakas syyllisyydentunne oli helppo tulkita hylätyn lapsen traumaksi, uhrin syyllisyydeksi.

Näytelmän ehkä parhaat hetket koimme pitkässä kohtauksessa, jossa Ivan ja Aleksei kävivät dialogia uskon ja moraalin suhteesta. Miro Lopperin upeasti näyttelmä Ivan on tarinan epäilevä älykkö ja Juho Uusitalon näyttelemä Aleksei nuorukainen, jolla on voimakas tunnesuhde uskontoon ja uskoonsa.

Lopperin hieno fyysinen näytteleminen antoi koko näytelmälle aivan oman sävynsä. Lopperi suorastaan tanssi välillä näyttämöllä ja tämä hieno kehollisuus korosti sitä puolta, joka Dostojevskin kirjoista tehtyjen näytelmien tulkinnoissa usein jää taka-alalle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Tässä taitavan näyttelijän, ohjaajan ja koreografi Liisa Risun yhteistyö ja ideat tuottivat hienon lopputuloksen.

Näytelmä alkoi Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalle pystytetystä toimituksesta, jonka uutisissa kerrottiin, näytelmän keskeiset tapahtumat ja draaman henkilöt uutisformaatissa.

Näyttämön neljättä seinää rikottiin myös kohtauksessa, jossa yleisölle jaettiin lappuja ja meitä pyydettiin kirjoittamaan niihin, mihin me uskomme. Joku uskoi sattumaan, aika monet vastanneista jumalaan. Joku koiranleuka oli kirjoittanut lappuunsa uskovansa Samuli Reunaseen. Lopperin ääneen näyttämöltä lukema lapun teksti sai yleisön hörähtämään.

Reunanen on dramaturgiassaan tiivistänyt Karamazovin veljekset ansiokkaasti. Nyt ei nähty näytelmästä viiden tunnin spektaakkelia kuten Ryhmäteatterissa 25 vuotta sitten. Reunanen on selvästi tavoitellut tulkintaa, joka mahtuu meidän katsojien pään ja istumalihasten toleranssiin.

Ehkä Aleksein munkki Zosiman kuolemasta alkaneen uskonkriisin käsittely näytelmän viimeisissä kohtauksissa sai myös minun uskoni hieman horjumaan. Ehkä kalmanhaju tarttuu jopa Dostojevskin kaltaisen pyhimykseen ja romaanitaiteen ikoniin ennemmin tai myöhemmin.

Ajatuksia herättää esimerkiksi kysymys, mikä merkitys Venäjän patavanhoillisella ortodoksisella kirkolla maan henkiseen takapajuisuuteen. Ortodoksinen fundamentalismi ja räikeä sovinismi ovat tässä Venäjän henkisessä ilmastossa saman mitalin kaksi eri puolta.  

Nuorena vasemmalle kallellaan ollut Dostojevski asemoi itsensä vanhoilla päivillään henkisesti näiden pitkää partaa ja aataminaikaisia asenteita edustaneiden kirkkoruhtinaiden puolelle.

Dostojevskin merkityksestä ja vaikuttavuudesta kertovat filosofian suurten nimien ohella myös se, että Dostojevskilla riittää sekä ihailijoita että vihaajia. Molemmista porukoista löytyy varmasti vielä kuppikuntia pilvin pimein. Ehkä Dostojevskiin produktion myötä syvällisesti perehtynyt Reunanen kuuluu epäilijöihin.  

Näytelmän ylöspano oli Kansallisteatterin tapaan jälleen laatutyötä. Minua viehättivät erityisesti Pyry Hyttisen mustavalkoiset videot, jotka antoivat esitykselle katsojan tajunnassa esitykselle ajallista syvyyttä. Iiro Ollilan musiikki ja äänisuunnittelu olivat vaikuttava osa kokonaisuutta. Näyttämölle pystyyn nostettu flyygeli, josta kuoret oli poistettu, oli sekä katseen että mielen vangitseva elementti, maaginen soittorasia.

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Suomennos Martti Anhava

Dramatisointi Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Ohjaus Samuli Reunanen

Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila

Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila

Koreografia Liisa Risu

Valosuunnittelu Ville Toikka

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo, Maruska Verona.

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno ja monitasoinen kasvutarina, joka houkuttelee katsojan myös perimmäisten kysymysten äärelle

Toni Harjajärvi näytteli herkästi ja koskettvasti. Petri Liski loisti näytelmän Bekimin isän, Bajramin roolissa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.  

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen

Q-teatterin Medusan huone on älykästä ja voimakasta teatteria – esitys näyttää sen, mitä ei voi sanoiksi pukea

Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa maailmankirjallisuuden äärellä. Näyteikkunan takana Elina Knihtilä ihmettelee Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista luettujen sitaattien naiskuvaa. Kuva Aino Nieminen/Q-teatteri

Kirjailija-ohjaaja Saara Turusen Medusan huone on oikea taidonnäyte. Teatterissa kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sen mikä on merkityksellistä voi näyttää. Turusen napakka ohjaus, Janina Rajakankaan upea koreografia ja kokeneiden näyttelijöiden taitava ja ilmaisuvoimainen mimiikka tekivät Q-teatterin Medusan huoneesta teatterielämyksen, joka liimasi ainakin minut reiluksi puoleksitoista tuntia penkkiin kiinni.

Hyvä kun muistin välillä hengittää. Tällaista teatterin pitää olla! Voiko tällaista teatteria olla?

Medusan huone on itse asiassa lähes sanatonta teatteria. Puheenvuoroja tässä näytelmässä saavat oikeastaan vain miehet, tai oikeammin miesten muodostama kollektiivinen yhteisö, miesten maailma, joka hallitsee yhä sekä kulttuuria että siitä käytävää keskustelua.

Naiset saavat puheenvuoron vain tehdäkseen muutaman kiperään kysymyksen. Yhden avainkysymyksen tekee heti näytelmän alussa Katja Küttnerin esittämä naishahmo: Miksi yleensä vain miesten kirjoittamista näytelmistä tulee joskus suuria klassikoita, joista tehdään yhä uusia sovituksia, mutta naisten kirjoittamista näytelmistä ei juuri koskaan?

Näytelmän nimi viittaa antiikinajan Kreikan jumaltarustoon. Mytologiassa Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene vihastuu tästä ja muuttaa Medusan käärmehiuksiseksi hirviöksi, koska Medusa oli vietellyt (!) Poseidonin kullankeltaisilla hiuksillaan.

Me kannamme kielessä mukanamme yhä antiikin ajan kulttuuria ja vielä enemmän tietysti seemiläisten paimentolaisheimojen uskomuksia ja tapakulttuuria vuosituhansien takaa. Kielen kautta näillä ikivanhoilla asenteilla ja uskomuksilla naisten ja miesten asemasta perheessä ja yhteiskunnassa on tietenkin yhä keskeinen sija meidän ajattelussamme ja tunne-elämässämme.

Turunen kertoo käsiohjelmaan painetussa tekstissä näytelmänsä lähtökohdista. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa ja lukea, mutta mielellään ehkä vasta esityksen jälkeen. Itse näytelmä on niin loistavaa ja voimakasta teatteria, että sen kannattaa antaa tulla läpi ensin suodattamattomana.

Turunen viittaa pohdinnoissaan ranskalaisen filosofin Hélène Cixousin esseeseen Medusan nauru, jossa viime vuosisadan merkittäviin ajattelijoihin lukeutuva Cixous pohtii, mitä voisi olla feminiini kirjoittaminen. Miten kielen sisään rakennetut patriarkaaliset konventiot voidaan murtaa tai muuttaa?

Ehkä Turunen on Medusan huoneessa löytänyt yhden toimivan keinon taistella kielen patriarkaalista tyranniaa vastaan. Hän on kirjoittanut näytelmän, jossa ei kerrota, vaan näytetään, miten asiat ovat.

Loistavaa!

Minun oli miehenä hieman vaikeuksia tunnistaa näytelmän naishahmojen esittämiä tunnetiloja. Ymmärsin kuitenkin hyvin, miten sen meissä jokaisessa esiintyvän sisäisen ilon, joka laittaa vaikka siivotessa kehon ja mielen tanssimaan, voi hyytyä ympäröivän yhteisön esteettisiin normeihin, joita niin kutsuttu miehen katse kontrolloi.

Tästä esineellistävästä katseesta saimme näytteitä maailmankirjallisuudesta, kun Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa lukivat sitaatteja Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista. Nainen ei näissä sitaateissa ole toimija tai partneri, vaan objekti.

Turusen viisto huumori puri tässäkin kohtauksessa ainakin minuun oikein kunnolla. Varmasti ainakin ratsastusta harrastavat ja talleilla hevosten ilmaisina hoitajina puurtavat tytöt noteerasivat katsomossa myös sen, millä välineellä maailmankirjallisuutta työnnettiin näyttämölle.  

Tunnistettava hahmo oli näyttämöllä ainakin Aksinja Lommin näyttelemä, jakkupukuun pukeutunut työpaikan puurtaja, ahkera Liisa, joka nöyrästi puurtaa yli oman osuutensa, jotta saman työpaikan miehet voivat ottaa tilansa ja nauttia myös töissä vapauden valtakunnastaan.

Hän saa palkaksi murusia miesten itselleen jakamasta tunnustuksesta ja huonoa omaatuntoaan miehet peittävät määrittelemällä tämän Liisan typeräksi kanaksi. 

Toki tunnistin myös itseni esimerkiksi kohtauksessa, jossa Elina Knihtilä tuskailee ravintolassa ylimielisesti käyttäytyvän tarjoilijan (Tommi Korpela) kanssa sitä, ettei koskaan pysty ottamaan itselleen sitä tilaa, joka hänelle kuuluu.

Ehkä hieman ironistakin on, että Ylermi Rajamaan reippaan polkan tahdissa tanssiva sika meinaa kahdessa kohtauksessa varastaa koko show’n. Ensin tämä Tinder-ajan Don Juan seivästää erinäköisiä peruukkeja keppinsä varteen ja toisessa kohtauksessa sama sikanaamariin sonnustautunut karju ripustaa näitä saalistamiaan päänahkoja narulle voitonmerkeiksi.

Nämä kohtaukset olivat hykerryttävän hauskoja ja aika lailla raivostuttaviakin. Niissä korostui Turusen, Rajakankaan ja Rajamaan virtuositeettia lähentelevä taituruus ja ehkä myös se, miten voimakas ilmaisukeino taidolla toteutettu komiikka on teatterissa.

Tasa-arvo ei synny teorioista eikä hyvistä aikomuksista. Se vaatii ihan konkreettisia tekoja. Naisen asemasta perheessä tai parisuhteessa voi päätellä jo aika paljon siitä, onko hänellä käytössään oma tila, oma huone.

Milja Ahon lavastuksessa tämä tila oli Q-teatterin näyttämöllä todella konkreettinen. Ahon lavastus, Ada Halosen valosuunnittelu, Suvi Matinaron pukusuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu todistivat ainakin minulle, miten suuriin tehoihin hyvin perinteisillä ratkaisuilla teatterissa päästään, kun ne niveltyvät saumattomasti yhteisön tuottamaan taiteelliseen kokonaisuuteen.

Lavastuksen hienouihin yksityiskohtiin kuului muuten sujettua tilaa rikkonut suuri näyteikkuna. Medusan huone oli todella ilmaisuvoimaista teatteria.

Turunen kuuluu epäilemättä niihin lahjakkaisiin teatterin tekijöihin, joille kuvataide on voimakas inspiraation lähteistä. Medusan huoneen videoissa ja käsiohjelmassa on esillä amerikkalaisen Georgia O’Keefen taidetta. Voimakkaista väreistään ja kukka-aiheistaan tunnettu O’Keeffe oli aikaansa edellä 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Monikulttuurisessa, mutta valtavirran osalta puritaanisessa Amerikassa O’Keeffia pidettiin ja pidetään naisen seksuaalisuuden kuvaajana. Ehkä näin oli ja on, mutta hyvin laajassa spektrissä. Kysymys on itsensä kokemisesta, minuudesta yhteisön jäsenenä.

Medusan huoneessa Katja Küttnerin esittämä tyttö varistelee itsestään ja kaivaa pöksyistään punaisia ruusun terälehtiä.

Miehillä on omissa sankaritarinoissaan tapana kuvata läheistä suhdettaan lähiyhteisön muihin miehiin veriveljeytenä. Ehkä naisten välisessä solidaarisuudessa, sisaruudessa kysymys on paljon konkreettisemmasta ja aivan olemassaolon ytimessä olevasta asiasta.

Medusan huone

G-teatterin esitys 9.4.2019

Teksti ja ohjaus Saara Turunen

Koreografi Janina Rajakangas

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylermi Rajamaa

Lavastu Milja Aho

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Suvi Matinaro

Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä   

Maskeeraussuunnittelu Emilia Kawamura    

Teatteri Telakalla tämän päivän huono-osaiset saavat kärsiä koko ihmiskunnan syntien takia – Tampereella maailmanloppukin etenee hitaasti kiiruhtamalla

Tomi Salmela on näytelmän Raimo. Vasemmalla kypäräpäinen Panu Valo, näytelmän Säpä ja oikealla Elina Saarela ja Tanjalotta Räikkä, näytelmän Aikku ja Pökö. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Luukku on lähitulevaisuuteen sijoitettu, mustalla huumorilla maustettu dystopia. Hyvinvointiyhteiskunta on sen maailmassa vain sana menneiltä ajoilta ja ilmastomuutos on edennyt vaiheeseen, jossa ulkona voi oleskella vain happinaamari kasvoilla.

Tekijöiden mukaan Luukku on kohtuuttoman huumorin satiiri ajasta, jossa elämme.  Ainakin ensi-illassa Luukun käsikirjoittaneen Antti Haikkalan valitsema tyylikeino oli hurja liioittelu.

Myös adjektiiville kohtuuton löytyi esityksestä katetta. Satiirin kärki osui oman aikamme häviäjiin. Tarinan luukussa, kerrostalon ullakon häkkivarastossa asuvista kämppiksistä Pökö (Tanjalotta Räikkä) oli koulupudokas, Säpä (Panu Valo)  oli koulukiusattu lukihäiriöinen ja Aikku (Elina Saarela) oli ikuinen ylioppilas, jonka gradu ei koskaan valmistu.

Hyvin ei mene myöskään tämän köyhälistön vastavoimana toimivalla Raimolla (Tomi Salmela). Kolmikon vuokraisäntä, näytelmän ”kapitalisti” kärsi peliriippuvuudesta ja oli menettänyt uhkapeleissä koko omaisuutensa.

Vuonna 1985 syntynyt Haikkala on varmasti katsonut teini-ikäisenä paitsi Kummeleita, myös tarkalla silmällä Jani Volasen ja kumppaneiden kulttimaineeseen noussutta sketsisarjaa Studio Julmahuvit. Hedonismin ja nihilismin hallitsemassa maailmassa myötätuntoa eivät ansaitse edes näytelmän nelikon kaltaiset luuserit, koska heillä on tässä dystopiassa kunnia edustaa koko ihmiskuntaa.

Parhaimmillaan Luukku oli idearikasta ja ilmaisuvoimaista esittämistä. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen unijakso oli upeasti toteutettua teatteria, joka sai katsojan mielikuvituksen heräämään. Samoin väliajan jälkeen alkanut ”raamatullinen” vaellus erämaan halki ja purjehdus kylpyammeella kohti luvattua maata toimivat satiirin ehdoilla.

Haikkala ei käsikirjoitusta tehdessään ole malttanut tappaa kaikkia rakkaitaan. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä vahvasti myös itseironinen teksti on varmasti syntynyt pakottavasta sanomisen tarpeesta. Tästä tulin myös katsojana vakuuttuneeksi.

Käsikirjoittaja Haikkalan tekemät ratkaisut aiheuttivat selvästi ohjaaja Haikkalalle dramaturgisia pulmia. Vuorovaikutus esityksen ja yleisön välillä jäi ajoittain heikoksi. Tarinan juoni kävi selväksi jo ensimmäisten kohtausten jälkeen ja tietynlainen ennalta arvattavuus jätti vähän tilaa katsojan omalle oivalluskyvylle.

Näytelmätekstin tautologia söi tehoa myös tarinan yllättäviltä käänteiltä. Loppukohtauksessa tarinan henkilöt eivät pääse luvattuun maahan, maailman viimeiseen hyvinvointivaltioon Norjaan. He kuolevat öisellä, kuun ja tähtien valaisemalla merellä, kuin oopperan sankarit ikään, lähes kuolemattomina.

Visuaalisesti loppukohtaus oli toki upea. Valosuunnittelija Nadja Räikän, äänisuunnittelija Antti Puumalaisen ja lavastaja Perttu Sinervon skenografia symbolisoi ja veti yhteen hienosti näytelmän tematiikkaa: me kellumme kaikki samassa ammeessa tulossa olevan vedenpaisumuksen kurimuksessa.

Dramaturgiset pulmat konkretisoituivat kohtausten ajoituksissa. Toistot ovat sinänsä myös tehokas tapa korostaa sanottavan tärkeyttä. Luukussa tätä tehoa söi esityksen hidas rytmi. Ainakin minulle jäi tunne, että huomattavasti vauhdikkaampi toteutus olisi tuonut esityksen paremmin katsojan iholle.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Luukku ei ole käsikirjoittaja ja ohjaaja Haikkalan sanelun tulos, vaan kohtaukset ovat syntyneet ensemblen jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Näytelmän teema on kuolemanvakava, mutta otaksuttavasti sen harjoituksissa on usein naurettu vatsa kippurassa.

Ihmissyönteineen ja muine makaabereine yksityiskohtineen Haikkalan tekstissä on paljon kunnon kreisikomedian aineksia. Nyt näytelmän mojovat vitsit eivät oikein saaneet ilmaa siipiensä alle.

Suomalaisessa ammattiteatterissa näytellään yleensä hyvin, eikä Teatteri Telakan Luukku ole poikkeus tästä säännöstä. Tomi ”Topi” Salmela on suomalaisen elokuvan ja teatterin Tom Hanks. Salmelan ”jokamiehen” rooleissa on ja oli myös Luukussa paljon sitä vaikeasti määriteltävää jotakin, jota myös karismaksi kutsutaan.

Ehkä tässä pitää vielä varmuuden vuoksi sanoa, että lahjakas Elina Saarela ei ole mitään sukua tämän blogin kirjoittajalle.

Luukku

Teatteri Telakan kantaesitys 26.3.2019

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänet Antti Puumalainen

Valot Nadja Räikkä

Rooleissa Tanjalotta Räikkä, Elina Saarela, Tomi Salmela, Panu Valo, Jaani Leinonen

Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Siegfried on ajateltua ja ajatuksia herättävää näyttämötaidetta

Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri

Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.

Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.

Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.

Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti yhteisön tekemä taideteos.

Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?

Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ” Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.

Voiko sen enää selvemmin sanoa!

Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.

Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.

Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.

Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.

Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.

Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.

Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.

Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.

Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.

Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Teksti Katariina Havukainen, Mikko Kauppila

Valosuunnittelu Julia Jäntti

Skenografia Katariina Havukainen, Julia Jäntti

Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Ohjaava opettaja Pauliina Hulkko

Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016.  Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.   

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo 
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen   

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret

Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.

Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.

Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.

Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.

Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.

Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.

Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.

Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.

Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.

”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.

Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä. 

Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.

Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.

Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.

Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.

Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!

Anton Tšehov: Kirsikkatarha

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019

Suomennos Martti Anhava

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys Lauri Porra

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Dramaturgi Marja Turunen

Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama

Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen  

Lappeenrannan Runar ja Kyllikki on rohkea ja raikas tulkinta Jussi Kylätaskun klassikkonäytelmästä – tuore lähestymiskulma aiheuttaa kuitenkin myös dramaturgisia ongelmia

Eppu Pastinen näytteli suurella sydämellä Runarin roolin. Milla Kaitalahden tulkitseman Kyllikin tarina on mukana ohjaaja Sirpa Riuttalan säveltämissä lauluissa. Pinja Ruokolaisen maskeeraukset ovat hienoa työtä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista on hieno valinta teatterin ohjelmistoon. Jussi Kylätaskun vuonna 1974 Kotkassa kantaesitetty näytelmä on yhä hämmästyttävän ajankohtainen.

Kylätasku pohtii näytelmässään kahden 50-luvulla tapahtuneen, nuoriin naisiin kohdistuneiden henkirikosten syitä ja seurauksia. Näytelmän kuvaukset massahysteriasta, lynkkausmielialasta, ahdasmielisyydestä ja räikeästä kaksinaismoraalista ovat kuin tätä päivää.

Käsiohjelma ei kerro, kuka on sovittanut Kylätaskun näytelmän Lappeenrannan näyttämölle. Ohjaaja Sirpa Riuttalan näkökulma tähän klassikkonäytelmään on raikas ja rohkea. Oikeastaan näytelmän kaksi ensimmäistä kohtausta antoivat katsojalle luvan odottaa jopa enemmän kuin mihin toteutuksessa lopulta päästiin.  

Uskonnollista ahdasmielisyyttä ja miesten kaksinaismoraalia kuvataan teatterissa myös komiikan keinoin. Riuttalan tulkinnassa Runarin ja Kyllikin miehet ovat korostetun koomisia.  Kyllikin seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäily Kirkkoherra on Lappeenrannan versiossa Sirkka Kapeelahti ja häntä näyttelee Anna Andersson. Kylän kukkoa tunkiolla Heikki Härkälää näyttelee Vilma Putro, joka teki ensi-illassa tästä näytelmän häntäheikistä huikean roolityön.

Sukupuolirooleilla leikittelyllä on teatterissa pitkät perinteet. Varsinkin naisiksi pukeutuneet miehet koetaan koomisiksi, mutta sama tulkinta pätee yleensä myös miehiksi pukeutuneisiin naisiin.  Tarinan alussa vasta 13-vuotiaan Kyllikin raiskausta yrittävän kauppias Paavo Kiisken (Willehard Korander) ”koomisuutta” korostettiin näytelmässä perisuomalaisella humalalla.

Tässä kontekstissa oli helppo myös tulkita Kyllikin isän Jaakko Laihon (Seppo Kaisanlahti) rooli kaikessa dogmaattisuudessaan ja kaksinaismoraalissaan koomiseksi hahmoksi.

Ohjaajana Riuttala rikkoo ja haastaa ensemblensä kanssa teatterin traditioihin kuuluvia ajatustapoja ja pinttymiä aivan tietoisesti. Katsojan näytelmän ristiriitaisten viestien tulkitseminen laittoi helposti hieman ymmälle. Toki näytelmä varmasti antoi meille itse kullekin ajattelemisen aihetta ja näytelmän vaikuttava alku samaistumisen kohteita, mutta se tärkein, vuorovaikutus katsojien ja tekijöiden välillä jäi ehkä hieman vajaaksi.

Kylätaskun näytelmä ei kerro vuonna 1953 suohaudasta surmattuna löytyneen Kyllikki Saaren tarinaa, vaan se on korostetusti Runar Holmströmin tarina. Holmströmiä epäiltiin vuonna 1959 tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan tekijäksi.  Kahden nuoren naisen murhat jäivät lopulta selvittämättä, koska Holmström surmasi itsensä tutkintovankilassa.   

Kylätasku kirjoitti psykologisen draaman yhteisödynamiikasta, Runarin kaltaisen peräkammarin pojan kokemista nöyryytyksistä, jotka voivat pahimmillaan johtaa hirmutekoihin.  Jouko Turkan ohjaaman näytelmän kantaesitys Kotkan teatterissa vuonna 1974 oli silloin vuoden ehkä puhutuin teatteritapaus.

Toisaalta Kylätaskun näytelmä on juuri sellainen teksti, joita mieskirjailijat kirjoittivat 70-luvulla pääasiassa naisista koostuvalle yleisölle.  Siksi Riuttalan lavea lähestymiskulma näytelmän tarinaan on väistämättä aiheuttanut myös dramaturgisia ongelmia.  Eppu Pastinen näytteli ensi-illassa Runarin roolissa niin sanotusti vereslihalla, mutta silti roolihahmo jäi ohueksi. Milla Kaitalahden näyttelemä nuori Kyllikki piti etsiä Kaitalahden tulkitsemistaan lauluista.

Dramaturgiset ongelmat näkyivät ensi-illassa kohtausten ajoituksessa. Esitys jäi välillä polkemaan paikallaan.

Toki Kylätaskun näytelmä on dramaturgisesti haastava teksti. Olen nähnyt siitä Turkan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1996 ohjaaman sovituksen ja ainoa muistikuva tuosta näytelmästä on se, että Kyllikkiä näytteli Kati Outinen.

Riuttala on tuonut näytelmän Kyllikin esiin tekemällä Runarista ja Kyllikistä musiikkinäytelmän. Musiikki perustuu Riuttalan omiin sävellyksiin. Musiikki nosti näytelmän uudelle tasolle ja se toimi.

Lasulujen sanat ovat Kylätaskun tekstiä ja niihin on olemasssa myös Caj Shydeniuksen säveltämä musiikki. Ensi-illassa Jani Polan sovittamat Riuttalan sävellykset olivat sellaista suomalaisen musiikkiteatterin peruskauraa. Kyllikin roolissa laulaneen Kaitalahden tulkinnat olivat oikein kauniita ja pahimmillaankin näytelmän musiikkiosuudet herättivät minussa vain lievää kiusaantumista.

Mutta se on varmasti ihan oma häpeä. Olen tullut jollakin tavalla allergiseksi kaikelle, mikä kuulostaa suomalaiselta viihdemusiikilta.

Musiikkiteatterille välttämättömän koreografian on suunnitellut Sanna Salama. Myös Salama leikitteli koreografiassaan sukupuolirooleilla. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin esityksen alussa Elina Raasakan huima akrobatia köyden varassa.

Kehuja ansaitsee myös Samuli Hallan lavastus. Lappeenrannan kaupunginteatterin suuri ja varmasti hankala tila oli nyt hyvin hallinnassa näyttämön teatteritekniikan ja hyvin ajateltujen lavasteratkaisujen avulla.

Runar ja Kyllikki- laulu kielletyistä iloista on suuri satsaus kaupunginteatterilta. Joukot on saatu näyttämölle tekemällä yhteistyötä Taidekoulu Estradin kanssa. Lauluvoimaa esitykseen on saatu ottamalla Ulla Kiisken rooliin Nuttama Talasmo. Samoin kuoroon ja kylänväkeä esittäviin tansseihin väkeä näyttämölle on ilmeisesti saatu juuri Estradin lahjakkaista oppilaista.

Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista

Lappeenrannan kaupunginteatterin ensi-ilta 23.2.2019

Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku

Ohjaus ja sävellys: Sirpa Riuttala
Koreografia: Sanna Salama (vierailija)
Musiikin sovitus ja johto: Jani Pola (vierailija)
Lavastus: Samuli Halla
Puvut: Päivi Hanttu-Lindström
Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen
Äänitekniikka: Tomi Aronen, Kimmo Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen, näytöksissä apuna Milma Kiviranta
Tarpeisto: Sirpa Tervo
Videotekniikka: Kimmo Pasanen
Köysiakrobatia: Elina Raasakka
Rooleissa: Eppu Pastinen, Marjatta Linna (vierailija), Milla Kaitalahti (vierailija), Anna-Kaisa Makkonen,  Johanna Ahonen (vierailija), Vilma Putro, Seppo Kaisanlahti, Anna Andersson, Jussi Lankoski (vierailija),  Willehard Korander, Jussi Johnsson, Nuttama Talasmo
Kuorossa: Heidi Harju, Sari Kanerva, Elina Raasakka, Iida Rui, Milla Tielinen
Orkesteri: Jani Pola, Jarkko Palokas, Susanna Syrjäläinen
Lehdistökuvat Aki Loponen