Kategoria: Teatteri

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei  voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä

 

 

 

 

 

 

Tom of Finland nostettiin Tampereen Teatterikesässä komeasti kansakunnan kaapin päälle

Kehonrakentaja Ville Eerolasta sukeutui Turun kaupunginteatterin musikaalissa oikea homoikoni. Kuvan kohtauksessa taidemuseon yleisö pohtii kysymystä onko Touko Laaksosen taide pornoa vai ei? Kuva Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandissa Tuomas Parkkisen libretto ja Reija Wäreen upea ohjaus veistävät Touko Laaksosesta sankaripatsaan.

Turun kaupunginteatterin esitys oli minulle mojova yllätys. Suomessa, tai ainakin Turussa osataan tehdä aivan loistavaa estradiviihdettä. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin esitystä varten tekemät sävellykset ja  Parkkisen mutkaton ja hauska libretto veivät mukanaan.

Tässä musikaalissa tullaan suoraan suoleen.

Reija Wäreen ohjaama Tom of Finland ei ole muotokuva homoeroottisilla piirroksillaan maailmanmaineeseen nousseesta Touko Laaksosesta tai analyysi häneen taiteestaan vaan sankaripatsas.

Esityksen Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalainen taiteilija ja sankari, joka on auttanut miljoonia homomiehiä löytämään oman seksuaalisen identiteettinsä.

Laaksonen käytti töissään taitavasti liioittelua tehokeinoina. Eroottisissa kuvissa miesten sukuelimet ovat pesäpallomailojen kokoluokkaa ja miehillä on lihasmassaa enemmän kuin Arnold Schwarzeneggerillä ja muilla sumuisten vuorten gorilloilla.

Liioittelu sopii siis myös Laaksosesta tehdyn musikaalin tyylilajiksi kuin nenä päähän.

Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen eli nuoruuttaan ja seksuaalisesti aktiivisinta elämänvaihettaan sotavuosina ja jälleenrakennuksen henkisesti ahtaina vuosina. Ristiriita tuon ajan todellisuuden ja Laaksosen luomien fantasiahahmojen välillä on ollut tuolloin vielä suurempi kuin me osaamme edes kuvitella.

Homous oli Suomen rikoslaissa rangaistavaa aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Tätä todellisuutta on vaikea mieltää nyt, kun elokuva ja viihdeteollisuus ovat tehneet Laaksosen luomista hahmoista populaarikulttuuriin kuuluvia ikoneja.

Homomies, joka Laaksosen nuoruudessa pyrki toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan, oli uskottavammin estynyt ja pelokas mies, usein toistuvien pahoinpitelyjen uhri, kuin itsetietoinen ja lihaksikas macho. Ainakin minun on helppo ymmärtää, miksi Laaksosen kuvat ovat olleet niin voimaannuttavia monille homomiehille.

Parkkinen avaa libretossaan myös tämän näkökulman, mutta se jää tietysti väistämättä reippaan menon jalkoihin samoin jännite Laaksonen ja hänen taiteilijasisarensa Kaija Laaksosen välillä.

Rajankäynti Laaksosen taiteen ja pornografian välillä on meille hienohelmaisille esteetikoille kova pala purtavaksi. Myös pornoteollisuuden keskeisin tyylikeino on liioittelu. Korot ovat korkeita, mallien rinnat tuovat mieleen tuotantoennätyksistä palkitun lypsykarjan ja dildot ovat koivuhalkojen kokoisia.

Kysymys lienee riikinkukkoefektistä. Eläinten pariutumiskäyttäytymisessä liioittelu on yleistä. Mitä suuremmat sarvet sitä viettelevämpi pukki. Esimerkiksi riikinkukon kohdalla tämä pariutumiseen liittyvä atrappi on kehittynyt sellaisiin mittoihin, että se on kantajalleen hengenvaarallinen.

Kysymys on tietenkin myös kontekstista. Taiteilija, joka kuvaisi heteroseksiä Laaksosen liioittelevalla tyylillä, ristiinnaulittaisiin todennäköisesti pornon tekijänä.

Etsimättä tulee mieleen ainakin amerikkalaisen sarjakuvagurun Robert Crumbin taide. Hänen kuvissaan peuhaaminen jättisuuren melan kanssa on ainakin esteettisessä mielessä todella likaista puuhaa.

Koko musikaalin avainkohtaus tulee heti esityksen alussa ja siinä kerrotaan Toukosen ensimmäisistä uusista nahkasaappaista.  Parkkinen ja Wäre palaavat tähän näkökulmaan tai oikeammin teemaan myös kohtauksessa, jossa taidenäyttelyn yleisö ihmettelee sitä, miten toistensa kanssa rakastelevat miehet näyttävät Laaksosen näyttelyn kuvissa nauravan täyttä kurkkua.

Minun omassa, muuten Mimosan hipiää muistuttavassa mielessäni alaston miesvartalo ei herätä oikein minkäänlaisia väreitä. Aistillisuus on kuitenkin juuri se asia, joka tekee selvän pesäeron Laaksosen taiteen ja pornografian välillä.

Aistillisuus on urheilutermein erittäin herkkä yksilölaji. On varmasti totta, että Laaksosen töillä on maailmassa miljoonia ihailijoita. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että myös homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten joukossa on vähintään yhtä monta miljoonaa ihmistä, jotka eivät syty Tom of Finlandin taiteesta.

Laaksosen töiden taiteen hieman myöhäsyntyisessä hypetyksessä on paljon myös meidän heteroseksuaalien tavanomaista hölmöilyä. Kun ei ymmärretä, ryhdytään luokittelemaan. Ylistämällä alistaminen alkaa helposti siitä, että ihmisen koko elämäntyö arvioidaan vain tämän yhden ominaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Touko Laaksonen ansaitsee merkittävänä taiteilijana oman paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksia.

Se on hienosti tehty turkulaisilta. Ja hienoa on tietysti myös se, että vetävän musikaalin kaksi viimeistä näytöstä esitettiin täällä Tampereella.

Turun kaupunginteatteri: Tom of Finland

Libretto: Tuomas Parkkinen

Sävellys: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos

Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre

Lavastus: Jani Uljas

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Jarmo Esko

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu: Jari Tengström

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Rooleissa: Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Clyde Van Loji, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Jonas Saari, Riitta Salminen, Aleksi Seppänen

Muusikot: Jussi Vahvaselkä (orkesterin johto, koskettimet, haitari), Katariina Sallinen (viulu), Matti Moilanen (sello), Juha Keskinen (kitarat), Ari Kataja (bassot), Ville Vihko  (koskettimet), Jani Riihimäki (rummut, lyömäsoittimet), Kimmo Gröhn (tenori- ja sopraanosaksofoni, huilu, koskettimet, lyömäsoittimet), Samuli Nieminen (altto- ja baritonisaksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti)

Yhteistyössä: Tom of Finland Foundat

 

 

 

 

 

 

 

Pitääkö myös kaikkia tämän maailman kusipäitä kohtaan tuntea myötätuntoa?

 

Niklas Häggblom näyttelee hengästyttävällä intensiteetillä perheen hirviöäitiä Armia. Mikään pulmunen ei myöskään ole Milla Kankaan upeasti tulkitsema tytär Helli. Kuva Raisa Kilpeläinen/Tampereen Teatterikesä.

Aurinkoteatterin Saalistajat on sysimusta komedia. Sanna Hietalan esikoisnäytelmä puhkaisee meidän humaanina itseämme pitävien ihmisten illuusioiden kuplan ja paljastaa entisen hyvinvointiyhteiskunnan raunioille syntyneen järjestelmän todellisen luonteen.

Huhtasaaren ohjaus jatkaa ja täydentää sitä omaperäistä ja ilmaisuvoimaista teatterin tekemisen traditiota, joka on syntynyt Aurinkoteatterin taiteellisen johtajan Leea Klemolan taiteellisen työn tuloksena. Ei siis ihme, että Tampereen Teatterikesän pääohjelma sai minut Klemolan fanina hihkumaan riemusta.

Juuri näin teatteria pitää tehdä, tai oikeammin, juuri tällaista teatteria minä haluan nähdä ja kokea.

– Äidillä on oikeus juoda itsensä kuoliaaksi ja tehdä se turvallisissa olosuhteissa, näytelmän Salinin susiperheen poika Jarno (Wilhelm Grotenfelt) kuvaa yhdessä näytelmän avainrepliikeistä nykyisen ”valinnanvapausyhteiskunnan” syvintä olemusta.

Ihminen on eläin eläinlajien joukossa. Tämä on biologinen tosiasia. Minun kaltaiseni maallikon ei tosin tarvitse ajatella kuin perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaarta vakuuttuakseni asiasta.

Puheet ihmislajin ylivertaisesta älykkyydestä ovat vähintäänkin liioittelua. Näin minusta tuntuu, vaikka toki tiedän, että ylimielisyys on pahin kaikista kuolemansynneistä.

Omaa minuuttamme läpäisevää tunnetilaa, jonka me tapaamme mieltää vakaumukseksi, ei määrää järki, vaan se on meille lajina tyypillisen vaistotoiminnan ja elinympäristön muovaama reaktiomalli.

Näytelmän koomisen lähestymiskulman Hietala on rakentanut biologian kautta. Kysymys kuuluu, ovatko elämän uraputkessa sivuraiteille joutuneet ihmiset aivan oma lajinsa, eräänlaisia varjoisten laaksojen gorilloja, meidän ihmisten villejä serkkuja?

Ekonomisteille ja poliitikoille yhteiskunnasta syrjäytyneet ovat erittäin suuri ja ikävä kuluerä kansantalouden kirjanpidossa. Siksi heitä pitää yrittää sopeuttaa tai oikeammin säilöä mahdollisimman kustannustehokkaasti.

Kätevimmin tämä käy tekemällä yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista yksilön ongelmia. On yksilön oma vika, jos hän ei pärjää pelissä, jonka sääntöihin hän ei voi mitenkään vaikuttaa.

Vielä viime vuosisadalla, kun Suomessa rakennettiin hyvinvointivaltiota, panostuksia sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon pidettiin sijoituksina. Nyt ne ovat poliitikoille pelkkiä kustannuksia.

Tämä talouden uusi raudanluja paradigma tekee sosiaalipolitiikasta jälleen kristillistä laupeudentyötä. Osattomuuden tuskaa hoidetaan lääkkeillä. Ei siis ihme, jos erilaiset terapiat alkavat näyttää puoskaroinnilta ja Juha Sipilän hallituksen ehdollistamiseen perustuva työllistämispolitiikka näyttää ehdollistamiseen perustuvalta koirakoululta.

Jalkapanta on jo vakiintuneessa käytössä vankeinhoidossa. Ehkä työllisyyden hoidossa vielä otetaan käyttöön tämä koirien sähköpanta.

Terveydenhoidossa useimmat meistä tunnistavat vielä esimerkiksi homeopatian puoskaroinniksi. Politiikan puolella tällainen homeopatia kelpaa meille äänestäjille edelleen kuin väärä raha.

Tunnekylmästä äidistä tuli kaikkien inhimillisten kärsimysten perimmäinen syy ja symboli, kun Sigmund Freudin ajatukset aloittivat maailmanvalloituksensa. Saalistajien äiti, Niklas Häggblomin huikealla intensiteetillä näyttelemä Armi Salin on tässä mielessä oikea lehmä, hirviöäiti, joka sopisi vaikka psykoanalyyttisen ajattelun toteemiksi.

Tähän kiteytyy Hietalan mukaan myös yksi näytelmän ydinkysymyksistä. Voimmeko me ja pitääkö meidän tuntea myötätuntoa myös kusipäitä kohtaan?

Teatterikesän infossa Hietala kertoi kirjoittaneensa Saalistajia vuosia. Näytelmään uhrattu aika ja vaiva näkyvät. On hyvin palkitsevaa kokea teatteriesitys, jonka voimakkaiden, emotionaalisten vyörytysten taustalla kulkee koko ajan kirkas ajatus.

Häggblom, Milla Kangas, Wilhelm Grotenfelt ja Paul Holländer näyttelivät tiistaina Tampereen Teatterikesän näytöksessä upeasti.

Myös näytelmän skenografia on hienoa ja hyvin ajateltua ja hienoa työtä. Nämä Salinit ovat toteutuksessa todella varjoisen laakson gorilloja.

Aurinkoteatteri: Saalistajat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Sanna Hietala

Rooleissa: Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Milla Kangas

Ääninäyttelijät: Frank Skog, Antti L.J. Pääkkönen

Ohjaajan assistentti: Carita Drew

Lavastus, puvut: Raisa Kilpeläinen

Valosuunnittelu: Anttoni Halonen

Äänisuunnittelu: Niklas Nybom

Laulujen sovitus ja taustanauhat: Miika Snåre, Tommi Lahtonen

Maskeeraus: Kaija Heijari

Kuvajaiset: Rasmus Vuori, Anttoni Halonen

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo