Väkivaltainen, miestään ja lapsiaan pahoinpitelevä nainen laittaa jopa teatteritalon huojumaan – Antti Mikkola käänsi Huojuvan talon roolit päälaelleen

Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean pahiksen roolista. Arttu Ratisen harteilla pöo Eeron roolissa tarinan uskottavuus. Kuva Harri Hinkka/Tampereen teatterikesä

Väkivaltaisia naisia on varmasti ollut niin kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Väkivaltainen nainen on silti yhä tabu. Vielä suurempi tabu on lapsiaan pahoinpitelevä äiti. Tällaisen roolihahmon tuominen näyttämölle voi laittaa jopa Tampereen Teatterin talon huojumaan.

Ohjaaja Antti Mikkola käänsi sovituksessaan Maria Jotunin klassikkoromaanin roolit päälaelleen ja toi samalla tämän 30-luvulla kirjoitetun kuvauksen perhehelvetistä nykyaikaan. Viime syksynä ensi-iltansa saaneesta Huojuvasta talosta tuli vuoden teatteritapaus ainakin Tampereella.

Modernisointi on tietysti paikallaan. Jotuni kirjoitti romaaninsa 30-luvulla. Tuolloin maan piskuinen sivistyneistö eli vielä ainakin meidän tämän päivän ihmisten mielikuvissa sääty-yhteiskunnasta perittyjen sääntöjen mukaan. Ajankuva olisi helposti tehnyt väkivaltaisesta aviovaimosta ja äidistä kovin epäuskottavan roolihahmon.

Pahuudessa on jotakin tavattoman kiehtovaa. Ainakin naisiin kohdistuva väkivalta on viihdeteollisuuden valtavirtaa. Varsinkin nuoria naisia pahoinpidellään, riisutaan alastomiksi, raiskataan ja tapetaan nyt fiktiivisesti joka ikinen päivä dekkareissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Parisuhdeväkivalta on kuitenkin  jonkinlainen poikkeus säännöstä. Esimerkiksi bloggaajien joukosta löytyi haulla myös miehiä, joille Jotunin romaani on ollut liikaa. Omalta kohdaltani Eija-Elina Bergholmin vuonna 1990 ohjaama TV-sarja, jossa Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelevät tarinan Eeroa ja Leaa, oli liikaa.

Ehkä juuri siksi Mikkola on sovituksessaan kirjoittanut tarinaan yhden uuden roolin, terapeutin, joka tekee meidän katsojien puolesta ne tärkeät kysymykset ja ruotii Eeron ja Lean parisuhteen ongelmista ”viileän analyyttisesti”.

Ohjauksellisella ratkaisullaan Mikkola vielä alleviivaa tämän uuden roolihahmon tarkoitusta. Tampereen teatterikesän näytöksessä terapeuttia näytellyt Ville Majamaa teki roolinsa katsomon puolella, tavallaan yhtenä meistä katsojista.

Ihmissuhdeongelmien ja käytöshäiriöiden medikalisointi on kuitenkin aina myös ongelmallista. Ilmiöiden nimeäminen on toki välttämätön ajattelun ja ymmärtämisen esiaste ja väline. Valitettavasti meillä ihmisillä on taipumus lopettaa se ajattelu ja ymmärtäminen tähän nimeämiseen.

Itse uskon, että läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvalla teatterilla on kyky kuvata ja avata äärettömän monisyisiä ihmissuhteita paljon syvällisemmin kuin iltapäivälehtien ruokkimalla kyökkipsykologialla.

Elokuvissa pahisten roolit ovat niitä kaikkein kiinnostavimpia, eikä teatteri näköjään tee poikkeusta säännöstä. Anna-Maija Tuokko otti ilon irti Lean roolista ja antoi palaa oikein kunnolla. Tuokko oli roolissa pelottavan uskottava ja onnistui Mikkolan ohjauksessa välttämään tällaiseen pirttihirmun hahmoon vanhakantaisessa ja mieskeskeisessä ajattelussa koomisina pidetyt kliseet.

Tarinan uskottavuus lepäsi kuitenkin roolien kääntämisen jälkeen ennen kaikkea Eeroa näytelleen Arttu Ratisen harteilla. Eikä tämä rooli ollut helppo. Kun kaikkea ei voitu näyttää dialogin kautta, Ratinen joutui usein kuljettamaan tarinaa eteenpäin pitkien, kuvailevien monologien avulla.

Tiiti Hynnisen valot ja videot sekä Simo Savisaaren ja Antti Mikkolan luoma äänimaisema tukivat erinomaisesti molempia päärooleja. Myös Juha Mäkipään minimalistinen lavastus ja Mari Pajulan puvut toimivat hyvin. Näytelmän skenogfia muistutti meitä katsojia siitä, että ihmissuhteiden kaikkia puolia ei voida selittää tai analysoida puhki.

Ihmisen aivot ovat tunnetun maailmankaikkeuden monimutkaisin organismi, näin väitetään. Saman väittämän mukaan suuriksi ja äärimäisen monimutkaisiksi meidän aivomme ovat kehittyneet evoluution myötä juuri siksi, että me pärjäämme suuren lauman, tai pitäisikö nyt meidän ihmisten kohdalla sanoa yhteisön monimutkaisissa sosiaalisissa suhteissa.

Mikkolan Eero on sotapsykoosista kärsineen isoisän ja alkoholisti isän pojanpoika ja poika, siis eräänlainen kolmannen polven sotavammainen. Näytelmän viimeisissä kohtauksissa kerrotaan roolihahmon eheytymisestä.

Eero saa näytelmän terapeutilta synninpäästön. Hän ei ole heikkojen miesten heikko poika, vaan tämän päivän sankari, joka on käynyt pitkän ja ankaran taistelun lastensa ja lastensa tulevaisuuden puolesta ja voittanut.

Näytelmän ydinajatus ja Tampereen Teatterin verkkosivuilta löytyvä luonnehdinta näytelmästä eivät ole oikein balanssissa.

En kuitenkaan ole ihan varma, mitä Mikkola on halunnut sanoa näytelmän lopussa esitetyllä saarnalla.

Ainakin se on totta, että jo hyvin merkittävä osa suomalaista miehistä voi erittäin huonosti. Koulutuksesta, työelämästä ja sitä kautta myös parisuhteista ja koko yhteiskunnasta syrjäytyneiden miesten osuus on kasvanut nopeasti tällä vuosituhannella.

Vallitsevan markkinaliberalistisen ajattelutavan mukaan syrjäytyminen on yksilön omaa syytä. Se johtuu huonoista valinnoista ja huonosta tuurista. Analyytikko hakee syytä periytyvään huono-osaisuuteen perheestä ja lähisuhteista.

Jotunin romaani nojaa kuitenkin myös tukevasti 30-luvun yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja naisia syrjiviin rakenteisiin. Esimerkiksi naimissa olevat naiset elivät miestensä holhouksen alaisina myös juridisesti aina vuoteen 1930, jolloin tuolloin uusi avioliittolaki astui voimaan.

Maailma ei nytkään pelastu vain sillä, että miehet sopeutuvat ajan uusiin vaatimuksiin. Myös miesten syrjäytymistä aiheutuviin rakenteisiin pitäisi puuttua.

Tampereen Teatteri, Frenckell-näyttämö

Huojuva talo Maria Jotunin romaanin pohjalta

Dramatisointi ja ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Lavastus: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Äänisuunnittelu Simo Savisaari, Antti Mikkola

Rooleissa: Arttu Ratinen, Anna-Maija Tuokko, Antti Tiensuu, Mari Turunen, Ville Majamaa, Aliisa Pulkkinen

 

Hämeenlinnan kaupunginteatterin Bergman-tulkinnasta puuttui Tampereella paras terä

 

Kuvassa Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen. Kuva Tommi Kantanen/Tampereen teatterikesä

Valehtelu on parisuhteen voiteluöljyä. Kukaan, joka on lukenut Ingmar Bergmanin omaelämänkerrallisen Laterna magican, ei epäile miehen asiantuntemusta, mitä parisuhteisiin tulee.

Vuonna 1972 ensi-iltansa saanut Kohtauksia eräästä avioliitosta on rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta kertova ylistetty klassikko.

Puolessa vuosisadassa teos on kuitenkin kerännyt myös itseensä ajan patinaa – astian makua.

Hämeenlinnan kaupunginteatterille draaman ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen on ehkä pyrkinyt puhaltamaan oikein isolla torvella tästä parisuhdedraamasta tunkkaisuutta aiheuttavat pölyt pois.

Dixieland-musiikkia soittavan orkesterin tuominen näyttämölle on hauska idea. Valitettavasti se ei Tampereen teatterikesän esityksessä toiminut kovin hyvin. Esityksen intensiteetti kärsi kohtausten välikkeiksi sijoitetuista reipashenkisistä ralleista ja marsseista.

Reunasen dramaturgia ja  Juha Mäkipään suunnittelema lavastus noudattivat tyhjän tilan estetiikka. Me istuimme Tampereen yliopiston Nätyn Montussa leirinuotiolla. Yleisölehterit oli rakennettu näyttämön ympärille ja näyttämönä toimi katsomon keskelle pystytetty matala puinen koroke.

Tällainen kylä-, tai pitäisikö sanoa huoneteatteri, vaatii näyttelijöiltä paljon. Teatterin näkymätön niin kutsuttu neljäs seinä ympäröi heitä nyt joka puolelta.

Kaupunginteatterin Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg onnistuivat tehtävässään tavallaan liiankin hyvin. Tarinan akateemisesti sivistyneiden Johanin ja Mariannen avioliiton pohjavire sai hieman arkisen pohjavireen.

Ehkä Peltonen ja Sandberg ovat pariskunta myös oikeassa elämässä.

Tampereen teatterikesän esityksessä näkemäni tulkinnat olisivat kaivanneet lisää terävyyttä. Bergmanin näytelmä on perusolemukseltaan kahden hyvin älykkään ihmisen verbaalista kaksintaistelua.

Tietenkin jäin kaipaamaan myös sitä kahden ihmisen intensiivisestä vuorovaikutuksesta syntyvää sisäistä hehkua. Sitä lumoa, jota ei voi esittää. Sitä joko on tai sitten ei.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on esitetty Hämeenlinnassa täysille katsomoille. Esitys on ajan myötä päässyt hieman laimenemaan.

Näytelmä jatkaa Hämeenlinnan kaupunginteatterissa vielä syyskaudella.  Näyttelijöistä Sandbergin kannattaa varmaan kiinnittää enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Samuli Reunasen debyytti ohjaajana kansallisteatterissa nähdään marraskuussa. Reunanen on sovittanut ja ohjaa maan kansallisnäyttämölle Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Odotan tätä esitystä todella kiinnostuneena.

Tampereen teatterikesä

Hämeenlinnan kaupunginteatteri

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman 
Sovitus: Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Kapellimestari: Petri Keinonen
Bändi: The Hämpton Dixieband: Jussi Harju, Jussi KeinonenPetri Keinonen
Rooleissa: Liisa Peltonen, Lasse Sandberg
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Hannu Suutari
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Kampaukset ja meikit: Liisa Sormunen

 

 

 

Amanda Palon ja Olga Palon Kilarissa henkilökohtainen on poliittista – raiskauksien syistä ja seurauksista pitää pystyä puhumaan

Olga Palon ohjaama esitys on hyvin pelkistetty ja sellaisena tehokas. Kaikki se, mikä on esityksessä merkityksellistä, näkyi itseään esittävän Amanda Palon herkiltä kasvoilta. Kuva Samuli Laine/Tampereen teatterikesä

En löytänyt Amanda Palon ja Olga Palon Kilarista googlaamalla yhtään kritiikkiä. Se on itse asiassa hieman outoa, koska esityksen ensi-illasta on kulunut jo lähes vuosi.

Toisaalta esityksen nähtyään hiljaisuuden myös ymmärtää. Ainakin minussa Amanda Palon omiin kokemuksiin perustuva, raiskauksesta ja sen aiheuttamista, vuosia kestäneistä kärsimyksistä kertova esitys herätti voimakasta myötätuntoa. Surua niistä vuosista, jotka Amanda on joutunut taistelemaan syvän masennuksen kanssa. Vuosista, jotka ihmiset yleensä muistavat jälkeenpäin elämänsä onnellisinpina.

Tämä on liian henkilökohtaista. Ei tällaisesta voi kirjoittaa kritiikkiä.

Esityksen omalla Facebook-sivulla tekijät vakuuttavat, ettei Kilari ole terapiateatteria, vaan poliittinen kannanotto. On siten oikeus ja kohtuus, että tekijät saavat esitykselleen  vastakaikua.

Käsikirjoituksen kirjoittanut Amanda Palo ja Kilarin Ohjannut Olga Palo ovat puristaneet Amandan raiskauksesta ja siitä toipumisesta kertovan tarinan tunnin mittaiseksi esitykseksi. Jo esityksen ajallinen kesto kertoo, että kysymyksessä on tarkkaan ja syvällisesti harkittu kokonaisuus.

Äärimmäisen henkilökohtaisen ja hyvin kipeän aiheen tuominen näyttämölle vaatii etäännyttämistä. Ensimmäisissä kohtauksissa Amanda palo veti meidät katsojat luokalle ja piti esitelmää raiskauksesta klassisessa maalaustaiteessa.

Nuoren naisen alaston ruumis on television dekkareiden ja rikoselokuvien vakiokamaa. Samoin naisen raiskaus kuuluu viihdeteollisuuden  vakiokuvastoon.

Palon luennon otsikko yllätti näkökulman tuoreudella. Tarkempaan tarkasteluun otettiin renessanssimestari Tintoretton maalaus Tarqunius ja Lucretia.

Kuvat, joissa nainen menettää viattomuutensa ja sitä kautta myös henkensä näyttävät toistuvan lähes samanlaisina vuosisadasta toiseen. Tintoretton maalaus perustuu vanhaan antiikin mytologiaan, jossa nuori Lucretia raiskataan ja hän tekee viattomuutensa menetettyään itsemurhan.

Tämän päivän näkökulmasta maalauksen naiskuva on seksistinen ja esineellistävä, totta kai ja samalla hyvin tuttuja. Renessanssimestarin 1500-luvulla maalaaman sommittelu ja asetelmallisuus toistuvat tämän päivän mainoksissa.

Meille ei myydä tavaroita erotiikalla, vaan nimen omaan mainoksen tekijä vetoaa myytävän tuotten koskemattomuuteen ja viattomuuteen.

Mutta Tintoretton maalaus myös kuva vallasta. Miehistä valtaa ei edusta vain maalauksessa Lucretiaan takaa päin käsiksi käyvä lihaksikas Tarquinius. Maalaus, tai ehkä oikeammin itse tarina kertoo myös vallan rakenteista.

Antiikin Roomassa tai 1500-luvun Venetsiassa raiskaus oli ennen muuta rikos klaanin ja suvun patriarkan omistusoikeutta kohtaan. Loukkaus oli niin suuri, että raiskaaja surmattiin, jos se oli suinkin mahdollista ja saman kohtalon saattoi kokea myös koskemattomuutensa ja siten arvonsa menettänyt raiskauksen uhri.

Tosin varakas raiskaaja saattoi myös päästä pälkähästä maksamalla vahingonkorvauksia.

Suuri osa maailman naisista elää yhä tällaisessa, perheisiin ja sukuihin perustuvissa patriarkaalisissa klaaniyhteiskunnissa.

Tavallaan käsitys naisen asemasta perheen ja suvun jäsenenä elää yhä myös meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa. Lutherin Katekismuksen uusimmassa kieliversiossa meitä kielletään tavoittelemasta lähimmäisen puolisoa, työntekijöitä, karjaa ja muuta, mitä hänellä on.

Vaikka Katekismuksen kieltä on modernisoitu, itse asia ei ole muuttunut. Aviopuoliso, nainen on miehelle karjaan vertautuvaa omaisuutta. Raiskatun naisen häpeällä on ajallisesti hyvin syvälle ulottuvat juurensa.

Amanda Palo teki sisarensa avustuksella rikosilmoituksen raiskauksesta. Esityksessä ei kuitenkaan avata sitä, johtiko rikosprosessi syyllisten löytymiseen. Otaksun, että raiskaajia ei saatu kiinni.

Me miehet joudumme kantamaan kollektiivista syyllisyyttä tapahtuneesta.

Tähän toki löytyy myös peruste esityksessä. Amanda Palo kärsi vuosia voimakkaita pelkoja tapahtuneen takia.

Myös se kuuluu elämään, että voi itse joutua kielteistä kokemuksista juontuvien ennakkoluulojen kohteeksi pelkän ulkomuotonsa tai sukupuolensa takia.

Pelkkä arvaus on tietenkin otaksuma, että Amanda Palo joutui tyrmäystippojen avulla toteutetun joukkoraiskauksen uhriksi. Tällainen raiskaus on myös siinä mielessä viheliäisen julma, että se jättää uhrin pysyvästi tietynlaisen epävarmuuden tilaan.

Viihdeteollisuuden luoma kuva raiskauksesta on tutkijoiden mukaan harhaanjohtava. Raiskaukseen liittyy harvoin vakavia fyysisiä vammoja aiheuttavaa väkivaltaa. Hesarin haastattelussa apulaisprofessori Robert Horselenberg vakuuttaa tutkimustuloksiin vedoten, että jopa niin sanottu puskaraiskaajakin pyrkii jäljittelemään raiskauksessa niitä viihdeteollisuuden luomia mielikuvia, joita hänellä on kahden ihmisen rakkaussuhteesta.

Raakaan väkivaltaan naista kohtaan syyllistyvät Suomessa lähes poikkeuksetta vain entiset ja nykyiset seurustelukumppanit ja puolisot. Väkivaltainen raiskaus voi olla osa tällaista muutenkin erittäin julmaa  parisuhdeväkivaltaa.

Kilarin viimeisessä kohtauksessa me luimme yhteen ääneen toiveen maasta ja ajasta, jolloin ketään ei enää Suomessa raiskata. Tällaiseen tavoitteeseen pääseminen lienee mahdollista tässä meidän ihmisten eläintarhassa vain hartaissa rukouksissa. Ehdoton välivaihe tämän tavoitteen saavuttamisessa on se, että eduskunnan naiskansanedustajien lakialoite rikoslain uudistamisesta hyväksytään.

Lakiehdotuksessa puhutaan suostumuksen puuttumisesta. Suomeksi hieman hämärä lakiteksti tarkoittaa sitä, että ei on aina ei. Seksuaaliseen kanssakäymiseen pitää olla aina kaikkien osapuolien suostumus.

 

 

 

Upea tulkinta Shakespearen klassikosta – karnevalistinen mimiikka kruunasi huikean esityksen Tampereen teatterikesässä

Italialaisen Compagnia Teatropersonan Macbettu on toteutettu Shakespearen ajan hengessä. Miehet esittävät näytelmän kaikki roolit. Myös näytelmän valaistus toi mieleen 1600-luvun maalaukstaiteen. Kuva Alessandro Serra/Tampereen teatterikesä

Sardegna Teatron ja Compagnia Teatropersonan Shakespeare-tulkinta oli teatteria, jollaisesta pääsee harvoin nauttimaan. Moneen kertaan palkittu Alessandro Serran ohjaama Macbettu on omassa lajissaan liki täydellinen.

Me  katsojat otimme Tampereen teatterikesän katsomossa keskiviikkona tästä herkusta kaiken ilon irti, ja lataus purkautui vasta aplodeihin, jotka kestivät minuuttikaupalla, kun me osoitimme seisten suosiota tälle uskomattoman hienolle esitykselle.

Serra kertoo Teatterikesän ohjelmassa ottaneensa esitykseen vaikutteita Sardinian karnevaaliperinteestä. Samalla myös Shakespearen Macbeth käännettiin Giovanni Carronin kääntämänä saarella puhutulle sardille.

Ummikon korvissa sardi kuulosti italialta. Tutun tarinan seuraamisen kannalta oudon tutulta kuulostava kieli oli kuitenkin vain lisämauste. Esitys oli myös tekstitetty, mutta TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön yläramppiin heijastetun tekstityksen seuraaminen olisi todennäköisesti vain haitannut esityksen seuraamista.

Karnevaaleja seuratessaan Serra kertoo havainneensa, että Sardinialla ja Skotlannilla, jonne Shakespeare aikoinaan sijoitti verisen tarinansa, on jotain yhteistä ja miksei – ainakin ikuinen kapinamieli pomottelevaa emämaata kohtaan.

Ryhmän esityksessä tehdään myös huikea aikahyppy Shakespearen ajan Lontooseen ja Globe-teatteriin, jonka näyttämölle naisilla ei ollut mitään asiaa. Ryhmän näyttelijät Fulvio Accogli, Andrea Bartolomeo, Leonardo CapuanoGiovanni Carroni, Andrea Carroni, Maurizio Giordo, Stefano Mereu ja Felice Montervino tekivät miehissä kaikki Macbethin roolit.

Ainakin kaksi metriä pitkä Accogli näytteli lady Macbethiä. Accoglin tulo näyttämölle maahan asti yltävissä hameissa sai ainakin minut epäilemään ensin silmiäni ja sitten sitä, että näyttelijä seisoo hameidensa alla puujaloilla.

Lady Macbethin kuolemasta kertonut alastonkohtaus kuitenkin todisti meille kaikille epäilijöille, että roolia näytellyt näyttelijä on luuta ja upeasti treenattuja lihaksia kiireestä kantapäähän.

Esitys alkoi pahaenteisellä metallisella kuminalla. Seuraavassa kohtauksessa Macbethin noidat laskeutuivat yksi toisensa jälkeen alas pystyyn nostetuista metallista pöydistä muodostetusta linnantornista alas.

Siitä alkoi tunnin ja 30 minuutin esteettinen ilotulitus, jossa äärimmäisen tarkasti ajoitetut kohtaukset, hieno näyttelijäntyö ja lumoavan humoristinen mimiikka veivät ainakin minua kuin pässiä narussa.

Tampereen teatterikesän avannut The Audition teki merkityksellisiä kysymyksiä esittävän taiteen estetiikasta ja etiikasta

Elisabeth Löffler, Dominik Grünbühel ja Cornelia Scheuer esittävän näytelmässä näyttelijöitä, jotka koekuvauksissa tavoittelevat pääroolia Stephen Hawkingista kertovassa elokuvassa. KuvaTampereen teatterikesä

The Audition on teatteria, jossa pureudutaan esittävän taiteen juurille. Kahden itävaltalaisen performanssitaiteilijan Elisabeth Löfflerin ja Cornelia Scheuerin yhdessä toxic treams – ryhmän kanssa toteuttamassa esityksessä tehtiin maanantaina merkityksellisiä kysymyksiä teatterin estetiikasta, etiikasta ja moraalista.

Näytelmän koe-esiintymisessä etsitään näyttelijää maailmankuulusta fyysikosta, Stephen Hawkingsista  kertovaan elokuvaan. Maaliskuussa tänä vuonna kuollut Hawking oli paitsi yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista fyysikoista, joka teki uraa uurtavaa työtä alallaan, myös maailman tunnetuin vammainen henkilö. Hawking sairasti ALS-tautia, joka johtaa lihasten surkastumiseen.

Vuonna 2006 LizArt Production nimisen ryhmän perustaneet Löffler ja Scheuer ovat näkyvästi liikuntavammaisia. He joutuvat näyttelemään näytelmän alussa myös nuorta ja vielä oireetonta Hawkingsia muun muassa kohtauksissa, joissa roolihenkilön piti ajaa polkupyörällä ja juosta.

Näissä kohtauksissa liikuntavammaiset Löffler ja Scheuer saatiin liikkeelle vaijereiden ja vinssien avulla.

Kolmas unelmaroolin tavoittelija näytelmässä oli fyysisesti terve näyttelijä, toxic dreams ryhmään kuuluva Dominik Grünbühel. Hänen piti vastaavasti näytellä tarinan koekuvausten edetessä kohtauksia, joissa elokuvan Hawking oli ALS-taudin runtelemana jo lähes liikuntakyvytön.

Elokuva, johon näytelmän tarinassa viitataan, on myös tehty oikeasti. Vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa  The Theory of Everything  Hawkingsia näyttelee Eddie Redtmayne

Viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi jyrkän rotuerottelun Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten rooleja näyttelivät mustiksi meikatut valkoiset näyttelijät. Käytäntö omaksuttiin todennäköisesti teatterin puolelta eli varietee taiteesta.

Teatterin juuret ulottuvat tietenkin vielä paljon pidemmälle. Esimerkiksi William Shakespearen ajan englannissa naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät myös naisroolit.

Kysymys esillä olon oikeudesta on ollut esittävässä taiteessa ajankohtainen ja oleellinen. Syvimmiltään kysymys on ihmisen identiteetistä ja oman minuuden loukkaamattomuudesta ja juuri nyt se on taidetta koskevan keskustelun keskiössä..

Tämä kysymys aktualisoitui esimerkiksi valtavan suosituksi tulleen tanskalais-ruotsalaisen Silta televisiosarjan yhteydessä. Sofia Helinin näyttelemän rikostutkijan rooli herätti paljon myös kriittistä keskustelua asperger-diagnoosin saaneiden ihmisten piirissä.

The Auditionin tekijät lähestyvät vaikeaa aihetta huumorin kautta. Lähestymiskulman voi ehkä päätellä ryhmien itseironisista nimistäkin, vaikka toki myös Löffler ja Scheuer laittoivat salamavaihteen kakkoselle kohtauksissa, joissa he saivat alleen sähkökäyttöiset rullatuolit.

Teatterikesän infossa esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Yosi Wanunu arveli, että huumori on ainoa mahdollinen lähestymiskulma näin vaikean asian käsittelyssä. Muu toteutustapa tekisi siitä liian raskaan.

Hän on tässä asiassa epäilemättä oikeassa.

Esityksen koominen jännite syntyi puheen ja fyysisen esittämisen ristiriita. Koekuvausta ohjaavaa roolittajaa näytteli Anna Mendelssohn, jonka lähes katkeamaton puheen virta vilisi kannustavia kohteliaisuuksia näyttämöllä roolista taistelleille näyttelijöille. Samalla meille katsojille kävi selväksi, että peribrittiläisen kohteliaisuuden viittaan puettu pureva sarkasmi on myös sofistikoituneen vittuilun korkein aste.

Infotilaisuudessa Tampereen teatterikesän taiteellinen johto pyysi tekijöiltä ainakin puolenkymmentä kertaa anteeksi sitä, ettei suomalainen yleisö osaa nauraa esityksen huumorille.

No kyllä se aina välillä nauratti ja suorastaan sietämättömällä tavalla. Näytelmän ytimessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakavat kysymykset. Miten esimerkiksi näytellä vammaista, joka vammansa takia kärsii jatkuvasti voimakkaista kivuista. Ainakin minulle oli aikanaan koskettava ja jotenkin myös avartava kokemus lukea antolokia, johon oli koottu nuorena vaikean sairauden tai vammautumisen kokeneiden nuorten kertomuksia.

Hyvä taide, tai ehkä oikeammin hyvän taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä syntyvällä dialogilla, vuorovaikutuksella on kyky paljastaa jotakin oleellista siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Olisi perin murheellista jos tämä nykyinen ”totuuden jälkeinen aika” valeuutisineen saisi taiteessa rinnalleen valetodellisuuden, haamuja, joilla ei ole peilikuvaa.

The Audition For The Role of Stephen Hawking In The Theory Of Everything

LizArt Produktion & toxic treams

Käsikirjoitus ja ohjaus: Yosi Wanunu

Esiintyjät: Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik , Anna Mendelsson, Isabella-Nora Händler Andreas Strauss ja Michael Strohmann

Pelkuruus on kuolemansynneistä pahin

Belarus Free Theateren Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria, jonka kidutuskohtaukset ja vankilakuvaukset tuntuivat luissa ja ytimissä myös katsomon puolella. Kuva Alex Brenner/Tampereen teatterikesä

Belarus Free Theatren Burning Doors –esityksessä pakottava sanomisen tarve söi osan huikean fyysisen esittämisen tehoista. Siitä huolimatta esitys tuntui luissa ja ytimissä asti. Pelkuruus on kaikista ihmisen kuolemansynneistä pahin.

Valko-Venäjän vapaan teatterin Burning Doors päättyi Tampereen Teatterikesässä sitaattiin Mihail Bulgakovin romaanista ”Saatana saapuu Moskovaan”. Loputtoman pitkään yksinäisyyteen tekojensa takia tuomittu Pontius Pilatus tilittää Ješua Ha-Notsrille (kirjan Jeesus-hahmo) tekojaan.

”Suurin kaikista synneistä on pelkuruus”, Pilatus sanoo.

Vavahduttavinta esityksessä oli kuitenkin tajuta, miten yksin ovat myös ne, joilla on rohkeutta avata suunsa ja vastustaa Putinin Venäjän nomenklatuuran harjoittamaa sortoa vastaan.

Tuomiot rohkeudesta ovat olleet hyvin konkreettisia ja valtavan pitkiä. Ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov kärsii parhaillaan Venäjällä 20 vuoden leirituomiota, johon hänet tuomittiin kaksi vuotta sitten poliittisessa näytösoikeudenkäynnissä. Hänen maamiehensä, aktivisti Oleksandr Koltšenko sai samassa oikeudenkäynnissä kymmenen vuoden tuomion. 

Performanssitaiteilija Maria Alyokhina sai Pussy Riot Punk Rock –yhtyeen jäsenenä kahden vuoden vankilatuomion Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalissa vuonna 2012 toteutetusta performanssista. Alyokhina on yksi Burning Doors –näytelmän esiintyjistä.

Toinen näytelmän hahmoista elävästä elämästä on performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, joka protestoi muun muassa Pussy Riot ryhmän rangaistuksia vastaan neulomalla suunsa kiinni. Pavlenski on tosin mukana esityksessä vain hänen töistään otetuissa, näyttämölle heijastetuissa kuvissa.

Tolkun ihmiset vastaavat Venäjällä tähän haasteeseen välinpitämättömyydellä. Gallupien mukaan presidentti Vladimir Putin nauttii edelleen jopa 80 prosentin kannatusta tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Mutta ei välinpitämättömyys ole vain Valko-Venäjän diktatuurissa tai Venäjän näennäisdemokratiassa elävien ihmisten helmasynti. Myös me demokraattisissa länsimaissa elävät ihmiset kieltäydymme itsepäisesti ajattelemasta nopeasti etenevän ilmastomuutoksen taloudellisia ja poliittisia seurauksia. Halumme pitää vielä ainakin hetken kiinni turvallisuuden illuusiosta ja pistämme siksi pään hiekkaan tai kiellämme yksinkertaisesti todellisuuden kokonaan.

Nicolai Khalezin ja Natalia Kaliadan ohjaama Burning Doors oli huikean fyysistä teatteria. Kohtaukset ovat toinen toistaan upeampia. Esityksen tehoja söi kuitenkin valitun tyylilajin ja polttavan sanomisen tarpeen ristiriita. Koska kovin harva meistä Teatterikesän normikatsojista osaa venäjää ja tuskin kukaan valkovenäjää, tekstitettyä luettavaa oli kovin paljon. Tätä ristiriitaa myös tekijät pahoittelivat esityksen aikana.

Esityksen vankila ja kidutuskohtaukset olivat suorastaan piinaavaa katsottavaa. Kuvatessaan Venäjällä valtaa käyttävän virkamieseliitin toimia, esitys muuttui huikeaksi satiiriksi. Näissä kohtauksissa nomenklatuuran jäsenet varastivat veljellisessä yhteisymmärryksessä yhteistä omaisuutta ja jakoivat vankilatuomioita arvostelijoilleen.

Valtion valta perustuu viimekädessä väkivaltaan. Itsenäisen valtion tunnistaa juuri siitä, että sillä on tämän valtaa ylläpitävän väkivallan monopoli omalla alueella. Venäjällä tätä hallitsijan väkivaltaa edustaa ehkä alastomimmillaan OMON-joukkojen mellakkapoliisit, joihin viitattiin näytelmässä todella hienosti ajatellussa ja toteutetussa kohtauksessa.

Mutta ei Venäjällä tarkkailla ja rangaista vain opposition edustajia ja rahvasta. Kaiken kattava valvonta ulottuu myös eliitin jäseniin. Tähän viitataan satiirisen hauskassa vessakohtauksessa, jossa kansaa ryöstävät nomenklatuuran edustajat harjoittavat toisinajattelua. Vessakohtausta seurasi välinäytös, jossa todistetiin, että aivan kaikki paperit tarkastetaan.

Tekijät mainitsivat näytelmässä nimeltä ranskalaisen filosofin Michael Foucaultin, eikä syyttä. Putinin Venäjä muistuttaa varmaan monessa suhteessa modernia vankilaa, jossa järjestelmän vankeja tarkkaillaan alati ja tarpeen tullen rangaistaan.

Tosin digitaalinen vallankumous ja tietoverkot ovat tehneet pikkuhiljaa koko maailmasta peili-ikkunaala varustetun sellin, jossa tarkkailu käy vaivattomasti. Länsimaissa psyykkisiä lynkkaustuomioita jakaa toistaiseksi lähinnä vain sosiaalinen media, mutta aika moni on myös ehtinyt menettää opiskelu- tai työpaikkansa sopimattoman vitsin tai väärinajattelun takia.

Tyylilajeista satiiri ja sarkasmi ovat joutuneet tämän uudenlaisen tarkkailuyhteiskunnan ensimmäisten uhrien joukkoon. Kafkamaisesta byrokraattisesta typeryydestä on tullut koko kansan yhteinen asia.

Fjodor Dostojevski on Belarus Free Theatren tekijöille yhä jonkinlainen kotijumala. Dostojevskin kirjojen humanismia ei kukaan varmaan kiellä, mutta yhtä totta on myös se, että hän oli oman aikansa lapsi, isovenäläinen nationalisti ja juutalaisten vihaaja, jonka mielestä venäläiset olivat jumalan valittu kansa.

Ajatus jostain kansasta jumalan valittuna on tietysti läpeensä ällöttävä. Venäläisten naapurit ukrainalaisista ja puolalaisista baltteihin ovat viime vuosisatoina saaneet myös tuntea nahoissaan tällaisen ajattelun seuraukset.

Dostojevskin maamiehen, kirjailija Vladimir Nabokovin luonnehdinta tästä kirjallisuuden ikonista oli aikoinaan tyly: ”Elämää suurempi kolmannen luokan kirjailija.”

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Ohjaus ja käsikirjoitus: Nicolai Khalezin

Ohjausyhteistyö: Natalia Kaliada

Koreografi ja harjoitusohjaajat: Bridget Fiske, Maria Alyokhina ja Maryia Sazonava

Esiintyjät, tekstin ja teoksen suunnitteluyhteistyö: Maria Alyokhina, Pavel Haradnitski, Kiryl Kanstantsinau, Siarhei Kvachonak, Maryia Sazonava, Stanislava Shablinskaya, Andrei Urazau ja Maryna Yurevich

Näyttelijävalmennus ja avustava harjoitusohjaus: Maryna Yurevich

Lavastus: Nicolai Khalezin

Valo- ja videosuunnittelu: Joshua Pharo

Rumpumusiikki: Alexander Lyulakin (Boombox)

Äänisuunnittelu ja muu musiikki: Richard Hammarton

Yhteistyössä: ArtReach as part of Journeys Festival International, Melbourne Arts Centre, Falmouth University’s Academy of Music ja Theatre Arts

 

 

 

     

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

 

 

 

 

 

 

 

 

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Intohimo on avain luovuuteen ja huume, jota on helppo väärinkäyttää

Miko Kivinen ja Seija Pitkänen näyttelevät upeasti. Vaimoni, Casanova on teatteria teatterista. Kuva Sami Tirkkonen/Kuopion kaupunginteatteri

Näytelmäkirjailija Leea Klemolan näytelmien repliikit ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Juuri tällaista puhetta ihmisen suusta tulee, kun hän lyö isovarpaansa tai itsetuntonsa johonkin itseään kovempaan.

Kovasti elämän makuisia ovat myös Klemolan omista teksteistään tekemät ohjaukset. Katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Klemolan Kuopion kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama Vaimoni, Casanova on tragikomedia, jota seuratessaan ei voinut muuta, kuin nauraa hervottomasti.

Ihmisen suurista vioista ainoastaan nuoruus paranee ihan itsestään. Muut meidän kuolemansyntimme itsekeskeisyydestä tyhmyyteen vain pahenevat ikääntymisen myötä.

Onko kuudenkympin ja kuoleman välissä enää elämää? Mitä hyödyttää maine ja mammona, jos saa selälleen vahingon?

Klemola pureutuu näihin elämän ikäviin peruskysymyksiin tuomalla näyttämölle kuudenkympin pahemmalle puolelle elämässään ehtineen Kyllikki Lallan, joka valmistautuu elämänsä viimeiseen suureen rooliin.

Kuolema on ollut varmasti aina tabu, mutta koskaan aikaisemmin sitä ei ole siivottu pois meidän ihmisten silmistä yhtä tehokkaasti kuin nyt. Klemolan näytelmän loppukohtauksessa upeasti näyttelevä Seija Pitkänen käy kaksintaisteluun kuoleman (Antti Lahti) kanssa oikeaan villin lännen tyyliin. Kohtaus on yksi komeimmista, mitä olen kuuna teatterissa nähnyt.

Näytelmän keskiössä on kuitenkin se teatterin kaikkein suurin tabu, seksuaalinen hyväksikäyttö. Näytelmän Lalla palaa näyttämölle näytelmän alussa oltuaan kaksi vuotta pakkolomalla, jäätyään entisessä hommassa teatterinjohtajana kiinni seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalista häirintää ja suoranaista hyväksikäyttöä tapahtuu varmasti lähes kaikilla työpaikoilla. Teattereissa ja muissa työyhteisöissä, joissa työ on vaativaa ja luovaa, on todennäköisesti vielä erityisiä syitä tällaiseen käyttäytymiseen.

Hyvin monien suurten taiteilijoiden elämänkerroista on helppo päätellä, että rakastuminen on parasta mahdollista dopingia luovassa työssä.

Aivojen itse tuottamat mielihyvähormonit ovat todella stydii kamaa. Niillä saa parhaassa tai pahimmassa tapauksessa pollan niin sekaisin, että lääketeollisuuden ja huumeparoneiden kaupittelemat aineet ovat niihin verrattuna pelkkiä korvikkeita.

Jos intohimon liekki ei ota syttyäkseen, voi narua tietenkin yrittää myös työntää toteuttamalla omia seksuaalisia fantasioita. Klemolan ja huikean hienosti näyttelevän Miko Kivisen luoma hahmo, näytelmäkirjailija, ohjaaja ja teatterin naulakkotyöntekijä Antero Jokinen on monitasoisuudessaan todellinen täysosuma tämän ilmiön kuvaajana.

Aivojen omiin mielihyvää tuttaviin välittäjäaineisiin voi jäädä myös koukkuun siinä missä varsinaisiin huumeisiinkin. Kaikkivoipaisuuden tunteen tuonut euforinen kokemus halutaan kokea yhä uudestaan. Kyllikki Lalla haluaa vielä kuusikymppisenäkin astua vielä kerran elämänvirtaan.

Rakastuminen eroa kuitenkin muista huumeista ainakin yhdessä suhteessa. Annostusta ei  voi lisätä. Ainutkertaisten kokemusten ikävä puoli on siinä, että niitä ei voi toistaa. Kyllikki Lallan elämässä suhteiden langat eivät ole katkenneet ja vierihoidosta on tullut silkkaa homeopatiaa.

Klemola tekee näytelmällään selväksi sen, etteivät seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö ole vain meidän miesten helmasyntejä. Todella huolissaan hän on kuitenkin niistä teatteriurasta haaveilevista nuorista naisista, jotka työskentelevät olemattomalla palkalla harjoittelijoina eri laitoksissa.

Tanssiteatteri Minimin Meri-Maija Näykin näyttelemän roolihahmon, työharjoittelija Maaria Saariketun suuhun Klemola on kirjoittanut oikean palopuheen tästä aiheesta. Pitäkää puolenne tytöt!

Aisankannattajalla on kirjallisuudessa ja teatterissa aina ollut narrin osa. Esimerkiksi muuan Josef on saanut osakseen pilkallista ylenkatsetta jo yli 2000 vuotta vain siksi, että hänen vaimonsa Maria hankkiutui raskaaksi hieman epäselvissä oloissa.

Näytelmän Kyllikki Lallan aviosiippa Jukka Merenmies puhuu lakki kädessä miehelle, joka panee hänen vaimoaan. Klemola oli vielä Teatterikesän infossakin innoissaan siitä, että roolin tekee näyttelijä Annukka Blomberg.

Merenmies on vaimonsa tyrannisoima hiljainen hissukka, jonka mitta tulee täyteen vasta, kun Kyllikki ilmoittaa jälleen kerran haluavansa astua vielä kerran elämänvirtaan.

Mitään naismaista tässä hahmossa ei ole, mutta ainakin minun myötätuntoni hahmo herätti.

Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi: Vaimoni, Casanova

Käsikirjoitus ja ohjaus: Leea Klemola

Rooleissa: Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Lavastus: Erkki Saarainen

Puvustus: Mirkka Nyrhinen

Äänisuunnittelu: Antti Puumalainen

Valosuunnittelu: Sam Siltavuori

Ohjaajan assistentti, Commedia Dell’Arte –konsultti: Meri-Maija Näykki

Dramaturgi: Rosa-Maria Perä

 

 

 

 

 

 

Tom of Finland nostettiin Tampereen Teatterikesässä komeasti kansakunnan kaapin päälle

Kehonrakentaja Ville Eerolasta sukeutui Turun kaupunginteatterin musikaalissa oikea homoikoni. Kuvan kohtauksessa taidemuseon yleisö pohtii kysymystä onko Touko Laaksosen taide pornoa vai ei? Kuva Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Turun kaupunginteatterin Tom of Finlandissa Tuomas Parkkisen libretto ja Reija Wäreen upea ohjaus veistävät Touko Laaksosesta sankaripatsaan.

Turun kaupunginteatterin esitys oli minulle mojova yllätys. Suomessa, tai ainakin Turussa osataan tehdä aivan loistavaa estradiviihdettä. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin esitystä varten tekemät sävellykset ja  Parkkisen mutkaton ja hauska libretto veivät mukanaan.

Tässä musikaalissa tullaan suoraan suoleen.

Reija Wäreen ohjaama Tom of Finland ei ole muotokuva homoeroottisilla piirroksillaan maailmanmaineeseen nousseesta Touko Laaksosesta tai analyysi häneen taiteestaan vaan sankaripatsas.

Esityksen Tom of Finland on maailman tunnetuin suomalainen taiteilija ja sankari, joka on auttanut miljoonia homomiehiä löytämään oman seksuaalisen identiteettinsä.

Laaksonen käytti töissään taitavasti liioittelua tehokeinoina. Eroottisissa kuvissa miesten sukuelimet ovat pesäpallomailojen kokoluokkaa ja miehillä on lihasmassaa enemmän kuin Arnold Schwarzeneggerillä ja muilla sumuisten vuorten gorilloilla.

Liioittelu sopii siis myös Laaksosesta tehdyn musikaalin tyylilajiksi kuin nenä päähän.

Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen eli nuoruuttaan ja seksuaalisesti aktiivisinta elämänvaihettaan sotavuosina ja jälleenrakennuksen henkisesti ahtaina vuosina. Ristiriita tuon ajan todellisuuden ja Laaksosen luomien fantasiahahmojen välillä on ollut tuolloin vielä suurempi kuin me osaamme edes kuvitella.

Homous oli Suomen rikoslaissa rangaistavaa aina vuoteen 1971 asti ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981. Tätä todellisuutta on vaikea mieltää nyt, kun elokuva ja viihdeteollisuus ovat tehneet Laaksosen luomista hahmoista populaarikulttuuriin kuuluvia ikoneja.

Homomies, joka Laaksosen nuoruudessa pyrki toteuttamaan omaa seksuaalisuuttaan, oli uskottavammin estynyt ja pelokas mies, usein toistuvien pahoinpitelyjen uhri, kuin itsetietoinen ja lihaksikas macho. Ainakin minun on helppo ymmärtää, miksi Laaksosen kuvat ovat olleet niin voimaannuttavia monille homomiehille.

Parkkinen avaa libretossaan myös tämän näkökulman, mutta se jää tietysti väistämättä reippaan menon jalkoihin samoin jännite Laaksonen ja hänen taiteilijasisarensa Kaija Laaksosen välillä.

Rajankäynti Laaksosen taiteen ja pornografian välillä on meille hienohelmaisille esteetikoille kova pala purtavaksi. Myös pornoteollisuuden keskeisin tyylikeino on liioittelu. Korot ovat korkeita, mallien rinnat tuovat mieleen tuotantoennätyksistä palkitun lypsykarjan ja dildot ovat koivuhalkojen kokoisia.

Kysymys lienee riikinkukkoefektistä. Eläinten pariutumiskäyttäytymisessä liioittelu on yleistä. Mitä suuremmat sarvet sitä viettelevämpi pukki. Esimerkiksi riikinkukon kohdalla tämä pariutumiseen liittyvä atrappi on kehittynyt sellaisiin mittoihin, että se on kantajalleen hengenvaarallinen.

Kysymys on tietenkin myös kontekstista. Taiteilija, joka kuvaisi heteroseksiä Laaksosen liioittelevalla tyylillä, ristiinnaulittaisiin todennäköisesti pornon tekijänä.

Etsimättä tulee mieleen ainakin amerikkalaisen sarjakuvagurun Robert Crumbin taide. Hänen kuvissaan peuhaaminen jättisuuren melan kanssa on ainakin esteettisessä mielessä todella likaista puuhaa.

Koko musikaalin avainkohtaus tulee heti esityksen alussa ja siinä kerrotaan Toukosen ensimmäisistä uusista nahkasaappaista.  Parkkinen ja Wäre palaavat tähän näkökulmaan tai oikeammin teemaan myös kohtauksessa, jossa taidenäyttelyn yleisö ihmettelee sitä, miten toistensa kanssa rakastelevat miehet näyttävät Laaksosen näyttelyn kuvissa nauravan täyttä kurkkua.

Minun omassa, muuten Mimosan hipiää muistuttavassa mielessäni alaston miesvartalo ei herätä oikein minkäänlaisia väreitä. Aistillisuus on kuitenkin juuri se asia, joka tekee selvän pesäeron Laaksosen taiteen ja pornografian välillä.

Aistillisuus on urheilutermein erittäin herkkä yksilölaji. On varmasti totta, että Laaksosen töillä on maailmassa miljoonia ihailijoita. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että myös homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten joukossa on vähintään yhtä monta miljoonaa ihmistä, jotka eivät syty Tom of Finlandin taiteesta.

Laaksosen töiden taiteen hieman myöhäsyntyisessä hypetyksessä on paljon myös meidän heteroseksuaalien tavanomaista hölmöilyä. Kun ei ymmärretä, ryhdytään luokittelemaan. Ylistämällä alistaminen alkaa helposti siitä, että ihmisen koko elämäntyö arvioidaan vain tämän yhden ominaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Touko Laaksonen ansaitsee merkittävänä taiteilijana oman paikkansa kansakunnan kaapin päällä. Turun kaupunginteatterin verkkosivuilla kerrotaan, että produktio on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlallisuuksia.

Se on hienosti tehty turkulaisilta. Ja hienoa on tietysti myös se, että vetävän musikaalin kaksi viimeistä näytöstä esitettiin täällä Tampereella.

Turun kaupunginteatteri: Tom of Finland

Libretto: Tuomas Parkkinen

Sävellys: Jussi Vahvaselkä, Jori Sjöroos

Ohjaus ja koreografia: Reija Wäre

Lavastus: Jani Uljas

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Jarmo Esko

Videosuunnittelu: Sanna Malkavaara

Äänisuunnittelu: Jari Tengström

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Rooleissa: Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Jukka Nylund, Mika Kujala, Ville Erola, Jonas Furrer, Marika Huomolin, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Leo Kirjonen, Ulla Koivuranta, Clyde Van Loji, Tuukka Raitala, Petri Rajala, Kimmo Rasila, Jonas Saari, Riitta Salminen, Aleksi Seppänen

Muusikot: Jussi Vahvaselkä (orkesterin johto, koskettimet, haitari), Katariina Sallinen (viulu), Matti Moilanen (sello), Juha Keskinen (kitarat), Ari Kataja (bassot), Ville Vihko  (koskettimet), Jani Riihimäki (rummut, lyömäsoittimet), Kimmo Gröhn (tenori- ja sopraanosaksofoni, huilu, koskettimet, lyömäsoittimet), Samuli Nieminen (altto- ja baritonisaksofoni, huilu, klarinetti, bassoklarinetti)

Yhteistyössä: Tom of Finland Foundat