Lähes vaaraton pilleri kevytkulttuurin liikakäytön aiheuttamaan jysäriin

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä. Kuva Peter Hönnemann/Tampereen Teatterikesä

Performanssitaiteen parhaiden perinteiden mukaisesti Miet Warlopin Fruits of labor ui syvällä inhimillisen kulttuurin virrassa.

Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin performanssi Fruits of labor on hykerryttävän hauska esitys aina höpsöyteen saakka. Warlop on itse kuvannut esitystään päänsärkylääkkeeksi maailmalle.

Esityksen todellinen luonne tehdään katsojalle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jos nyt performanssista on lupa Tampereen Teatterikesän tiimoilta käyttää teatterin käsitteitä.

Esityksen alussa Warlop seisoo pyörivällä alustalla sädehtivässä paljettihameessa suuren, valkoisen kuution päällä bändin soittaessa. Kohtauksen estetiikka on meille tuttuakin tutumpi maailmanluokan eturivin viihdetaiteilijoiden konserttitaltioinneista.

Monoliitti, jonka päällä aloituskohtauksen välkehtivä madonna seisoo, edustaa epäilemättä nykyistä kulttuurien synteesiä, jota myös populaarikulttuuriksi kutsutaan. Warlopin esityksessä massiivinen kuution on styroksia, eli se on ihan konkreettisesti tyhjää täynnä.

Warlop on kuvataiteilija ja hänen performanssinsa kantaa symbolitasolla mukanaan inhimillisen kulttuurin laajaa kirjoa. Esimerkiksi esityksen pitkässä johdannossa bändin pitkänhuiskea rumpali leikkii rummuilla ja rumpupalikoilla lähes loputtoman pitkään.

Karahka, jolla on lyöty onttoa puunrunkoa, on ehkä ihmiskunnan ensimmäinen instrumentti. Kohtauksella Warlop ottaa melkoisen ajallisen perspektiivin siihen, mitä me kulttuuri-ihmiset ymmärrämme todellisuudeksi.

Warlop rinnastaa konserttihurmoksen ja uskonnollisen hurmoksen. Molemmat, hieman hämärtyneen tajunnan tasot ovat nykyihmiselle eräänlaisia kevytversioita. Sinänsä hauskasti toteutetulla härkätaistelukohtauksella Warlop alleviivaa sitä, miten väkivalta on koko ajan läsnä meidän kulttuurissamme. Se on ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus.

Satiirin mittasuhteet esitys saavuttaa, kun Joppe Tanghe suuntaa suihkulähdelaitteesta keltaiseksi värjätyn vesisuihkun näyttämöllä seisovan rummun rumpukalvolle. Se osui myös suoraan ainakin minun kohdallani katsojan silmään.

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä.

Koomiseksi kohtaus muuttuu, kun tämä ihmiskunnan valo ja aurinko muuttuu savikiekoksi, äänilevyksi, joka levysoittimessa toistaa sille tallennettua ihmispuhetta muistuttavaa melua.

Hyvin ilmaisuvoimainen performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Performanssi ja teatteri ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että luokittelu tai rajanveto on turhaa. kysymyksessä on identtiset sisarukset, tähän sukulaisuuteen johtanut vahinko tapahtui jo silloin, kun joku luiskaotsainen tyyppi muinoin, noin puoli miljoonaa vuotta sitten keksi takoa sillä karahkalla sitä onttoa puunrunkoa ilmaistakseen itseään ja palavia tunteitaan.

Warlop osuu oikeaan kuvatessaan esitystään lääkkeeksi kevytkulttuurin aiheuttamaa pään jomotusta vastaa. Tämän päivän kaoottiselta näyttävässä maailmassa ihmisten ahdistus ja irrationaalinen ajattelu kasvavat käsi kädessä. Viihdeorkesteri soittaa Titanicin kannella ilmeisesti loppuun asti.

Tampereen Teatterikesän taiteellinen johto on löytänyt esityksessä todellisen helmen, aloittamaan festivaalin pääohjelmiston. Tosin tehtävä on ollut ilmeisen helppo. Warlop on eturivin näyttelijöineen (!) kiertänyt ”työn hedelmiensä” kanssa ahkerasti maailman merkittävimmillä teatterifestivaaleilla. Eikä ihme, esitys on kuin jäävuori. Pinnan päällä toteutukseltaan lähes täydellisen ja nauruhermoja kutittavan toteutuksen alta löytyy mielikuvitusta ruokkivia kerroksia lähes loputon määrä.

Konsepti ja ohjaus: Miet Warlop

Muusikot ja esiintyjät: Miet Warlop, Joppe Tanghe, Wietse Tanghe, Tim Coenen, Seppe Cosyns

Puvustus: Sofie Durnez, Karolien Nuytens, An Breugelmans

Tekniikan johto: Hugh Roche Kelly

Äänitekniikka: Saul Mombaerts, Pieter-Jan Coppejans

Valosuunnittelu: Henri Emmanuel Doublier

 

 

Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.