Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Kinky Boots on aistivoimainen inhimillisyyden ja rakkauden ylistys – Helsingin kaupunginteatterilla on käsissään todellinen hitti

Lauri Mikkola ja Petrus Kähkönen loistavat Kinky Boots -musikaalin päärooleissa. Kuva Mirka Kleemola/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots on kallis produktio. Se näkyy myös lippujen hinnoissa.

Kinky Boots on myös esitys, aito Broadway-musikaali, johon varsinkin niiden, jotka käyvät harvoin teatterissa kannattaa panostaa. Se paljastaa ummikollekin, miten ilmaisuvoimainen väline teatteri on. Tällaista ei voi kokea missään muualla kuin teatterissa.

Näyttelijöiden ja heidän yleisönsä välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa on sitä jotakin, jota on vaikea määritellä, mutta jonka aistii ja tuntee voimakkaasti.

Ainakin me tai useimmat meistä lauantain päivänäytöksen katsomossa istuneista koimme jotakin hyvin ainutkertaista. Nousimme spontaanisti osoittamaan seisaaltaan suosiota, kun upea loppukohtaus päättyi. Minä ja moni muu hihkui myös ääneen hyvää mieltään.

Minä liikutuksen kyyneleet silmissä, mikä tässä kai pitää häpeäkseen tunnustaa.

Angloamerikkalainen musikaali on epäilemättä todella vaativa musiikkiteatterin laji. Minulla ei ole edellytyksiä pätevästi arvioida Helsingin kaupunginteatterin Kinky Bootsin kaikkia hienouksia. Vaikka Suomessa laitosteatterit tekevät ahkerasti musiikkiteatteria, aidot Broadway-musikaalit ovat täällä harvinaista herkkua.

Englannin kielen lauserakenne ja sanojen muodostamisessa tarvittavien äänteiden määrä tuottavat kääntäjälle varmasti harmaita hiuksia. Myös sanojen kulttuuriin sidotut merkitykset eivät aina helposti avaudu meille, vaikka amerikkalainen tapakulttuuri saattaa tuntua elokuvien ja tv-sarjojen kautta tutummalta kuin omamme.

Itse asiassa jo musikaalin nimi on hyvä esimerkki tästä kääntämisen vaikeudesta. Suomenkielestä ei löydy oikein sanaa, joka toisi esiin sanapariin drag-kulttuurissa liittyvän itseironisen viitekehyksen.

Tämä tuo pulmia esimerkiksi angloamerikkalaisten komedioiden suomenkielisten versioiden ohjaajille kohtausten ajoituksessa.

Samanlaisia vaikeuksia on epäilemättä myös silloin, kun nopearytmisestä Broadway-musikaalista tehdään suomenkielistä versiota.

Ainakin minulle jäi Kinky Bootsista se tunne, että kääntäjät Kari Arffman ja Hanna Kaila, ohjaaja Samuel Harjanne, orkestraation tehnyt Stephen Oremus, kapellimestari Eeva Kontu ja koreografi Gunilla Olsson-Karlsson ovat onnistuneet tässä vaikeassa tehtävässä aivan poikkeuksellisen hyvin.

Oman osansa todella hienojen ja sujuvien joukkokohtausten eteen ovat tehneet tietenkin myös lavastaja Peter Ahlqvist, puvustaja Tuomas Lampinen, valot suunnitellut William Iles ja äänisuunnittelija Kai Poutanen. Eikä tuottaja Pia Karetien osuutta pidä unohtaa.

Monimutkaisen palapelin kokoaminen on ollut tiimityötä, mikä korostaa teatterin erityistä luonnetta. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tällä kertaa tässä yhteisössä on ollut väkeä mukana todella paljon.

Näyttelijöiden ja tanssijoiden suuresta joukosta erottuvat tietenkin tarinan kaksi keskeisintä henkilöä, Petrus Kähkösen tulkitsema kenkätehtailija Charlie Price ja upeasti laulavan Lauri Mikkolan tulkitsema drag-queen Lola.

Koko esitystä leimasi jonkinlainen hyvän kierre. Huikeat onnistumiset näyttämöllä ruokkivat toisiaan. Koko porukalla oli sellainen draivi päällä ja esityksellä sellainen noste, että myös me katsomossa istuneet olimme välillä kuin lentoon lähdössä. Näin voimakasta esiintyjien ja yleisön vuorovaikutusta voi kokea vain teatterissa.

Ihastelun aiheita riitti koko esityksen ajan eikä vähäisin niistä ollut Anton Engströmin, Paavo Kääriäisen, Tomi Lapin, Jero Mäkeläisen, Henri Sarajärven ja Christoffer Strandbergin muodostama tanssiryhmä. Näiden poikien esiintymisessä oli sekä tyttömäisen kaunista kimallusta että akrobatiaa lähentelevää fyysistä taituruutta.

Kinky Boots –musikaalin käsikirjoittaja, musikaaleistaan mainetta niittänyt Harvey Fierstein tunnetaan näytelmäkirjailijan uransa ohella myös stand up –koomikkona, drag-artistina ja seksuaalisten vähemmistöjen puolestapuhujana.

Musikaalin musiikin säveltänyt ja kappaleet sanoittanut Cyndi Lauper on pop-musiikin megatähti ja ikoni. Hänen tunnetaan myös filantrooppina.

Ei siis ihme, että kaksikon yhdessä kokoama tarina kertoo jotakin yleispätevää meistä ihmisistä. Tarinan ”pervosaapikkaat” ovat yhdestä näkökulmasta fetissi, mutta samalla metafora siitä ihmisenä olemisen puolesta, johon kuuluvat aistillisuus, hellyys ja hellät tunteet.

Avain toisten ihmisten ymmärtämiseen on siinä, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Tällaisesta avautumisesta omille tunteille ja maailmalle kasvaa se elämänilo, joka vie meitä eteenpäin.

Tämä näytelmän ydinajatus on niin universaali, että Kinky Boots –musikaali ylittää kevyesti ainakin kielimuurit.

Jäin esityksen jälkeen pohtimaan myös sitä, miksi aistillisuuden kokeminen liittyy meidän kulttuurissamme niin voimakkaasti esineisiin? Tosille uuden auton nahkaverhoilun tuoksu, tai kromin kiilto on vastustamaton houkutus, toiset sekoavat onnesta, kun saavat jalkaansa upeasti muotoillut korkokengät kymmenen sentin piikkikoroilla.

Fetissit ovat osa ihmisen laajaa seksuaalisuuden kirjoa. Varmasti ne ovat myös tapa viestiä tai protestoida. Miehet ja naiset ovat kuin ovatkin samalta planeetalta. Meillä jokaisella on omat juuremme, mutta yhteisön paineesta ei välttämättä tarvitse tulla oman minuuden vankila. Sen voi muuttaa myös voimavaraksi.

Kinky Bootsin pääsylippujen hinnat tekevät syvän kuopan tavallisen kaduntallaajan kukkaroon. Muutama euro kannattaa silti uhrata myös esityksen käsiohjelmaan. Se on paitsi hyvin informatiivinen, myös huolellista ja hienoa työtä kansilehden bling-blingiä myöten.

 

Helsingin kau­punginteatteri, suuri näyt­tämö

Kinky Boots

Käsikirjoitus Harvey Fierstein, musiikki ja laulujen sanat Cyndi Lauper

Suomen­nos Kari Arffman ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Har­janne

Orkestraatio Stephen Oremus

Kapellimestari Eeva Kontu

Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Tuomas Lampinen

Naamiointi ja kampaukset Henri Karja­lainen

Valot William Iles

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Rooleissa mm. Petrus Kähkönen, Lauri Mikkola, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Tero Kopo­nen, Heikki Ranta, Antti Timonen, Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg      

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Savonlinnan Teatterin Pojissa on hyvä meininki

Kuvassa vasemmalta Lauri Kortelainen (Immu), Tommi Niemi (Pate), Jari Pylvänäinen (Urkki) ja Matti Ruuska (Jake). Kuva Soila Puurtinen/Savonlinnan Teatteri

Savonlinnan Teatterin Pojat on energinen, sujuva ja hauska esitys. Näytelmän sovittanut dramaturgi Snoopi Siren on muokannut romaanin henkilöhahmoista tämän vuosituhannen ihmisiä. Kirjailija Paavo Rintalan ei silti tarvitse pyörähtää haudassaan. Ohjaaja Taava Hakala on näyttelijöineen tavoittanut sen tärkeimmän, keskenkasvuisten viikareiden maailman.

Rintalan kirjan tarina on ainakin varttuneelle väelle tuttu Mikko Niskasen romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta Pojat. Siren on keventänyt dramaturgiassaan Rintalan tarinaa karsimalla siitä sotaan liittyviä osia. Samalla tarinan kollektiivisesta kokemisesta kertovat tasot ohenevat ja yksilötaso korostuu.

Savonlinnan näytelmässä korostuu tarinan Jaken (Matti Ruuska) rooli. Väliajan jälkeen esityksessä tapahtuva dramaattinen käänne kertoo juuri sodalle äitinsä menettäneen Jaken kohtalosta.

Hakala käyttää ohjauksessaan tehokeinona liioittelua ja tekee sen taitavasti. Minua nuorempien katsojien on todennäköisesti helppo samaistua tarinaa näiden televisiosta tuttujen keinojen kautta.

Savonlinnan Pojat on oman aikamme näköinen ja niin pitääkin olla. Se ei ole aikamatka jonnekin edellisen vuosisadan menneeseen maailmaan kuten Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat oli ja on.

Savonlinnan Teatteri muutti kaksi vuotta sitten Savonlinnasalin tiloihin. Pienelle teatterille konserttikäyttöön rakennetun valtavan salin käyttö on iso haaste. Tällaisen valtavan suuren tilan haltuunotto ei ole helppo tehtävä, kun salista ymmärrettävästi puuttuu lähes kaikki teatteritekniikka.

Hakala ja lavastuksen ja valaistuksen suunnitellut Joonas Väkeväinen selättävät tämän tilan muodostaman haasteen hienosti. Kaksikko käyttää rohkeasti hyväkseen estradiviihteestä tuttuja keinoja.

Näyttämötilojen puutteet Väkeväinen on poistanut rakentamalla näyttämölle suuren rautatievaunun. Se tarjoaa puitteet Hakalan erittäin sujuvan ohjauksen kohtausten sisääntuloille.

Väkeväinen käyttää myös korkealla konserttisalin estradin katossa sijaitsevia valonheittäjiä taitavasti tilan hallinnassa. Näin kaksikko loihti esiin esimerkiksi musiikkinäytelmän todella koskettavan loppukohtauksen.

Musiikkinäytelmän toinen kivijalka ovat Jarkko Martikaisen säveltämät ja sanoittamat laulut.  Martikaisen sävellykset ja sanoitukset ovat balanssissa Rintalan kirjoittaman tarinan kanssa.

Lapsiroolien näyttelemisessä on aikuisille näyttelijöille omat haasteensa. Ruuska ja kumppanit heittäytyivät riemastuttavalla tavalla vähän toisella kymmenellä olevien koltiaisten rooleihin.

Nimestään huolimatta Hakalan ohjaama Pojat oli myös Aino Mankosen ja kumppaneiden bravuuri. Heti näytelmän alussa esitetty kaljanmyyntikohtaus oli yksi hauskimmista, mitä olen suomalaisessa musiikkiteatterissa nähnyt.

Pontta esitykselle antoi myös Ari Nummisen ideoima koreografia.

Savonlinnan Teatteri: Pojat.

Dramatisointi  Snoopy Siren

Ohjaus: Taava Hakala.

Musiikki ja sanoitukset:  Jarkko Martikainen.

Musiikin sovitus ja toteutus: Jari Pylvänäinen

Lavastus ja valot: Joonas Väkeväinen.

Puvut: Leila Oksanen

Koreografia: Ari Numminen.

Rooleissa Matti Ruuska, Lauri Kortelainen, Tommi Niemi, Mikko Leinonen, Jari Pylväinen, Aino Mankonen, Mervi Koskinen, Linda Taskinen, Iida-Maaria Lindstedt, Essi Paananen, Sameli Järvensalo, Sami Sinisalo ja Aino Sihvonen.

Savonlinnasalissa 6.10.2017.

 

 

 

Kotkan kaupunginteatteri lupaa kevyttä yläpilveä

Aki Kaurismäen kirjoittaman tarinan nuorta paria näyttelevät Kotkassa Eeva Hautala ja Osku Haavisto. Kuva Juha Lahtinen/Kotkan kaupunginteatteri

Kotkan kaupunginteatterin Kauas pilvet karkaavat on toteutettu hyväksi havaitulla sapluunalla. Otetaan joukko ikivihreitä iskelmiä, jotka liittyvät suurten ikäluokkien nuoruuteen ja liitetään kappaleiden väliin siteeksi tarinaa.

Tämän musiikkiteatterin lajin toimivuudesta ei kuitenkaan ole enää takuuta.

Edesmenneen Rauli Badding Somerjoen aikoinaan ainutlaatuisella tavalla tulkitsemassa biisissä pilvien ohella myös riimityksen kertoja karkaa kauas. Näin on tehnyt myös viime vuosina kovin moni nuori kymenlaaksolainen.

Musiikkiteatterin esittäjänä Kotkan kaupunginteatterilla on pitkät ja hienot perinteet. Kotkasta löytyy lajityypin osaamista ja tämä osaaminen henkilöityy Kouvolan Teatterista Kotkaan palanneeseen kapellimestari Ari Ismälään.

Näillä perinteillä on myös kääntöpuolensa, pysähtyneisyys. Tuoreet ideat ja oma persoonallinen näkemys olivat lauantain ensi-illassa kortilla. Tällä iäisyys konseptilla maakunnalliset laitosteatterit katoavat tästä maailmasta suurten ikäluokkien mukana.

Tarina on Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta, mutta henkilökuvat ovat tietysti jo lajityypin takia äärimmäisen ohuita. Esimerkiksi näytelmän Lauri oli ohjaaja Pia Lunkan ja näyttelijä Osku Haaviston jäljiltä se ikuisesti sama suomalaisen miehen karikatyyri.

Tarinaa pitää eläytyä näyttämällä esitettyjen kappaleiden kautta. Vajaat kaksi tuntia kestävään potpuriin on saatu mahtumaan peräti 20 kappaletta. Kappaleiden perusteella katsojan oli mahdoton ajoittaa esitystä oikein millekään vuosikymmenelle ja minusta myös tekijöiden tyylitaju horjui.

Piti kysyä itseltään, miksi esimerkiksi Tuomari Nurmion Stadin slangilla sanoitettu Skulaa tai delaa on otettu Kotkassa esitettävään potpuriin mukaan.

Kohtaus, jossa Lise Holmberg tulkitsi Pelastusarmeijan uniformuihin pukeutuneen orkesterin kanssa Valto Tynnilän säveltämää ja sanoittamaa kappaletta Pieni sydän, on lainattu Kaurismäen elokuvasta Mies ilman menneisyyttä.

Elokuvassa kappaleen tulkitsee Annikki Tähti ja Pelastusarmeijan kapteenia näyttelee cameo roolissa Peter von Bagh. Elokuvassa kohtaus on aivan huikea, mutta sen lainaaminen näytelmään osoitti minusta, etteivät tekijät ehkä ole ajatelleet käsillä olevan Kaurismäen käsikirjoituksen merkityssisältöjä ihan loppuun asti.

Käsiohjelmassa Lunkka kirjoittaa tarinan ajankohtaisuudesta. Sodan kokeneiden sukupolvien suuri suunnitelma ja unelma tasa-arvoisesta hyvinvointivaltiosta, jossa kaikilla on mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, murtui 90-luvun lamaan ja massiiviseen joukkotyöttömyyteen. Joidenkin mielestä Kaurismäen elokuva on ainoa, joka kuvaa tämän kansallisen tragedian seurauksia yksilötasolla.

Tuosta 90-luvun lamasta on kuitenkin kulunut jo yli 20 vuotta. Ei Lunkka silti ole väärässä puhuessaan näytelmän ajankohtaisuudesta. Suomen talouden rakennemuutos on runnellut juuri Kymenlaaksoa kovin kourin, eikä vuoden 2008 finanssikriisistä alkanut ja lähes kymmen vuotta kestänyt taantuma ole tätä rakennemuutosta tehnyt yhtään helpommaksi.

Teatterin ylläpitäjä Kotka on yksi suomen velkaantuneimmista kunnista ja kaupunkina vararikon partaalla. Ehkä tämä tosiasia selittää myös teatterin tekijöiden varman päälle pelaamisen.

Oikeisiin musikaaleihin ei ole varaa eikä resursseja, mutta musiikkiteatterilla saadaan katsojatilastot edes jotenkin siedettävälle tasolle. Nämä tilastot kun ovat nykyisin koko ajan paitsi kaupungin taloudesta päättävien virkamiesten, myös kaupunginvaltuustoihin ja lautakuntiin valittujen perussuomalaisten suurennuslasin alla.

Itse esityksessä tämä todellisuus ei näy oikeastaan mitenkään. Kauas pilvet karkaavat on kevyttä viihdettä. Lunkan peräänkuuluttama yhteisöllisyys toki näkyy jo siksi, että teatteri on ainakin periaatteessa yhteisön luomaa taidetta.

Kotkan kaupunginteatteri: Kauas pilvet karkaava

Käsikirjoitus: Aki Kaurismäki

Ohjaus:

Musiikin sovitus ja orkesterin johto Ari Ismälä

Lavastus: Essi Santala

Äänisuunnittelu: Kaj Gynther

Pukusuunnittelu: Anne Hannula

Rooleissa: Eeva Hautala, Osku Haavisto, Juho Markkanen, Antti Leskinen, Jyri Ojansivu, Ella Mustajärvi, Anne Niilola, Kari Kukkonen, Lise Holmberg, Ari Malmi, Ismo Forss, Juha Kuusimäki ja Petri Salonen.

Ensi-ilta Kotkan kaupunginteatterissa 9.9.2017