Peter Weissin 60-luvulla kirjoittama näytelmä peilaa pelottavalla tavalla tämän päivän todellisuutta – Hieno ohjaus, osaava toteutus ja loistava näyttelijäntyö tekivät Marat/Sade näytelmästä elämyksen

Carl Alm teki upean roolityön näytelmän toisessa nimiroolissa. Raisa Kilpeläisen ja Kalle Roposen lavastus, valot ja puvustus olivat täynnä hienoja yksityiskohtia. Todella vaikuttavia olivat myös Kaija Heijarin ja Sirje Karun maskeeraukset. Kuva Raisa Kilpeläinen/Espoon kaupunginteatteri

Mielisairaala on osuva allegoria teatterille. Se kuvaa hyvin myös sitä skitsofreenista tilaa, jossa maailman tilaa ajattelevat ihmiset parhaillaan elävät. Saksalaisen Peter Weissin vuonna 1964 Berliinissä kantaesitetty näytelmä Marat/Sade on yhä vahvasti ajan hermolla.

Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade on teatteria teatterista hyvin monessa merkityksessä. Loistavaa teatteria!

Ohjaaja Juha Hurme on ottanut tekemisen ilon irti Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Metsolan tekijöiden huikeasta osaamisesta ja lopputulos, Espoon kaupunginteatterin Marat/Sade oli hyvin voimakas teatterikokemus.

Hurmeen mukaan Weissin näytelmä on omalaatuinen, erinomainen, älykäs, hauska ja järkyttävä. Tuohon listaan sisältyvät epäilemättä kaikki hyvän näytelmätekstin perusominaisuuden.

Toteutuksessa älykäs teksti on sidottu tai pitäisikö sanoa lomitettu teatterin traditioihin. Tunnistettavat, karikatyyriset hahmot, näyttelijätyön korostettu fyysisyys ja kasvojen maskeeraukset toivat heti mieleen vanhan commedia dell’arte –perinteen. Silkkaa teatteria teatterissa oli myös näytelmän kuuluttajan, Napoleonin asuun puetun Wilhelm Grotenfeltin repliikkien runomitta.

Ehkä sekä ensimmäisen että toisen näytöksen lopettaneissa villeissä bakkanaaleissa oli myös ripaus Artaud’n julmuuden teatteria. Paljon kaikkea sitä, mitä ei voi selittää.

Weiss pohtii kahden oman aikansa, 1700-luvun ajattelijan kautta oman vuosistansa eli 1900-luvun keskeisiä moraalifilosofian kysymyksiä. Hurmeen sovituksessa toteutuksen ja näytelmätekstin syvällisten pohdiskelujen välinen kontrasti oli voimakas, riemastuttava ja tietenkin, kuten myös Hurme on näytelmän kokenut, järkyttävä.

Miten ihmisyys lunastetaan, jos vaihtoehtoina ovat näytelmän Marat’n kalmanhajuinen idealismi ja Saden nihilismi?

Näytelmän käsiohjelmaan on painettu Filosofian tohtori Riitta Pohjola-Skarpin hieno essee Peter Weissista ja hänen näytelmistään.

Pohjola- Skarpin mukaan näytelmässä Marat/Sade liikutaan kolmella eri aikatasolla, ollaan vuodessa 1793, jolloin Ranskan vallankumouksen johtajiin kuulunut Marat murhataan omaan kylpyammeeseensa, Napoleonin keisarikunnassa vuonna 1808, jolloin näytelmän Coulmierin johtamassa mielisairaalassa tehdään markiisi de Saden johdolla näytelmää ja nykyajassa vuodessa 2019.

Tavallaan merkittäviä aikatasoja on neljä. Oleellista Weissin näytelmän ymmärtämiselle on ehkä myös vuosi 1964, jolloin Marat/Sade kantaesitettiin Berliinissä. 60-luku oli idealistisen vasemmistolaisuuden kulta-aikaa länsimaissa ja Weiss itse liittyi Ruotsin kommunistiseen puolueeseen vuonna 1968 sosiaalidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa, jonne hän oli paennut Englannin ja Sveitsin kautta Hitlerin natsi-Saksan juutalaisvainoja vuonna 1939.

Ranskan suuressa vallankumouksessa jakobiinien johtajiin kuulunut Jean-Paul Marat ajoi poliitikkona tasa-arvon ja sananvapauden ohella muun muassa progressiivista tuloveroa. Toisaalta pahamaineisen valvontakomission jäsenenä hän myös tapatti tuhansia poliittisia vastustajiaan.

Marat’n hengenheimolaiset Josif Stalin ja Mao Zedong toteuttivat ”riistosta vapaata tasa-arvoista yhteiskuntaa” näännyttämällä nälkään, orjuuttamalla ja tapattamalla kymmeniä miljoonia ihmisiä. Yksi Weissin näytelmän peruskysymyksiä on se vaha tuttu, päämäärä pyhittää keinot? Weiss itse vastasi 60-luvulla tähän kysymykseen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Näytelmän toinen suuri ajattelija, Francois de Sade tunnetaan paremmin nimellä markiisi de Sade ja hän on antanut nimensä kokonaiselle seksuaalisen suuntautumisen alueelle. Teoksissaan Sade on kuvannut aika kattavasti kaikki miesten perversioiden osa-alueet.

Näytelmän kahdesta fiktiivisestä hahmosta vain de Sade jää elämään. Marat murhataan kylpyammeeseen, kuten hänen esikuvalleen kävi oikeassakin elämässä.

Hurmeen suomenkielisessä kantaesityksessä on mukana epilogi, jossa näytelmän Marat vielä kuolemansa jälkeen nousee korokkeelle julistamaan ihmisten tasa-arvoa ja vastustamaan riistoa.

Näyttämölle jäi kuitenkin lopulta, jos ei konkreettisesti, niin ainakin katsojan tajunnassa modernin intellektuellin perustyyppi markiisi de Sade. Sillä tavalla Weissin näytelmä on Hurmeen tulkitsemana todella tiukasti kiinni tämän päivän todellisuudessa.

Yhä useampi tietää, että ilmastomuutos on täyttä totta, yhä harvempi uskoo, että sen pysäyttämiseksi voitaisiin tehdä jotakin.

Tänään ei tarvitse tehdä valintaa kommunismin ja kapitalismin välillä, kuten Weiss on Pohjola-Skarpin esseen mukaan tehnyt kultaisella 60-luvulla.

Nyt pitää valita demokratian ja diktatuurin välillä. Donald Trumpin johtama Yhdysvallat, Xi Jipingin johtama Kiina, varkaiden johtama Venäjä tai Kim Jong-unin johtama Pohjois-Korea eivät tunnu kovin houkuttelevilta vaihtoehdoilta.

Me olemme neuvottomia lähestyvän humanistisen ja ekologisen katastrofin edessä. Hurme on oikeassa. Näytelmä on pohjimmiltaan todella järkyttävä. Vaihtoehtoina ovat totaalinen kontrolli ja täydellinen anarkia.

Ehkä tämän päivän uuden sukupolven nihilististä intellektuellia edustaa esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on Ylen haastattelussa sanonut, että ilmastomuutos on totta, mutta sen estämiseksi ei ole mitään keinoja.

Meidän pitää vain varata puolensa, tai oikeammin yrittää lunastaa paikkansa olemattomassa pelastusveneessä.

Sirius Teaternin, Klockriketeaternin ja Teater Mestolan yhdessä toteuttaman näytelmän ruotsinkielinen versio palkittiin maaliskuussa Thalia-palkinnolla ja ansiosta. Espoon teatteri ansaitsee ison kiitoksen näytelmän suomenkielisen version toteuttamisesta. Näytelmä käsittelee vaikeita, mutta meitä kaikki koskevia kipeitä kysymyksiä. Ennen kaikkea Marat/Sade on hengästyttävän hienoa teatteria. 

Marat/Sade

Suomenkielinen esitys Espoon kaupunginteatterissa 23.3.2019

Teksti Peter Weiss

Käännös Mikko Kilpi
Ohjaus Juha Hurme
Ohjaajan assistentti Meimi Taipale
Visuaalinen suunnittelu Raisa Kilpeläinen ja Kalle Ropponen
Alkuperäinen musiikki Hans Martin Majewski
Äänisuunnittelu ja muusikot Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen
Näyttämöllä Carl Alm, Wilhelm Grotenfelt, Jon Henriksen, Paul Holländer, Paul Olin, Alma Pöysti, Matti Raita, Martina Roos ja Fabian Silén.

Tuotanto: Klockriketeatern, Sirius Teatern, Teater Mestola.

Juha Jokelan Esitystalous on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen – briljantti teksti antaa näyttelijöille tilaisuuden ja tilaa huikeaan toteutukseen

Ria Katajan upeasti näyttelemä Karoliina pääsee heiluttelemaan tahtipuikkoa Radio Stagen toimituksessa, kun kun mediayhtiö määrittelee omistamalleen kanavalle uuden soudin. Karoliinaan henkilöityy käynnissä oleva suuri muutos. Juha Jokela kuvaa tätä muutosta tavalla, jossa ei ole arvolatausta. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 – Radio on teatteria älyköille. Sama pätee koko Juha Jokelan Esitystalous trilogiaan. Jokela vetoaa katsojan järkeen. Tunne-elämys tulee vasta oivalluksen kautta.

Jokelan näytelmistä on vaikea kirjoittaa. Jokela käyttää kieltä niin mestarillisesti, että kaikki mitä yrittän hänen näytelmästään sanoa näyttää kokoelmalta latteuksia. Jokelan lauseet ovat arkisia, herkän runollisia, hyvin syvällisiä ja aina myös informatiivisia.

Tätä kaikkea ei tietenkään ole ahdettu yhteen lauseeseen. Oleellista on se, että Jokela kirjoittaa aidon moniäänisesti. Teatterissa tätä eroa ei aina tunnista, koska jokaista kirjoitettua roolia tulkitsee elävä ihminen. Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä se kuitenkin kuului ja tuntui.

Ainakin minut esitys liimasi penkkiin. Piti keskittyä kunnolla. Silti lähes kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen toivoi, ettei se vielä olisi loppunut.

Tällaista teatterin pitää olla. En oikein tiennyt, pitäisikö langeta loveen Jokelan lahjakkuuden edessä, vai kiemurrella naama kateudesta vihreänä.

Jokelan näytelmä on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö vahingossa ovenpieleen ja ulosottovirasto lähettää ikävää posti, kun pikavippikierre on ehtinyt finaalivaiheeseen. Faktat ovat kunnossa, Esitystalous 3 radio on myös tietopaketti radiosta mediana.

Näytelmän alussa Radio Stagen toimitukseen astuu tämän pienen paikallisradion omistavan mediayhtiön yrityskonsultti ja saneeraaja Marika (Vera Kiiskinen) ja kaikki se, mitä työyhteisössä on jo osattu jo pelätä, muuttuu todellisuudeksi.

Asetelma on tuttu jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Jokelan tapa kuvata roolihenkilöidensä reaktioita tähän edessä olevaan muutokseen on juuri sitä todellisuutta, josta tulee kuhmu otsaan.

Kaupallisten radioiden ohjelmavirtatekniikalla pyritään vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei mikään muutu, tuutista tulee aina sitä samaa, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Silti näytelmä kuvasi hyvin osuvasti ja monitasoisesti juuri sitä jatkuvien muutosten virtaa, jossa me kaikki elämme.  Talouden ja sitä myötä yhteiskunnan rakenteet, asenteet ja ajatukset muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Eikä vain meidän sosiaalinen todellisuus, vaan myös fyysinen todellisuus, ilmakehä, meret ja maa-alueet ovat kiihtyvän muutoksen tilassa.

”Muutoshirviö henkäilee jo tuolla jossain katonrajassa”, näytelmän nuori radio-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) sanoo näytelmässä sattuvasti.

Käsiohjelman esipuheessa Jokela kuvaa niitä suuria muutospaineita, joita mies kohtaa juuri nyt. Käsiohjelman saatesanoissa hän pohtii juuri tätä kysymystä myös hyvin omakohtaisesti.

Jokelan kyvystä moniäänisyyteen kertoo se, että hän on kirjoittanut huikean hienot ja hyvin uskottavat ja upeat roolit Vera Kiiskiselle, Hanna Hakkaraiselle ja Ria Katajalle.

Kiiskinen säkenöi mediayhtiön saneeraajana. Hänen esittämänsä roolihenkilö pyrkii vilpittömästi hyvään ja työntekijöiden kannalta mahdollisimman kivuttomaan lopputulokseen. Yrityskonsultti Marika osaa myös ne hienovaraisen yhteisön manipuloinnin ja yksilöihin kohdistuvan syyllistämisen keinot, joilla orastava muutosvastarinta murretaan.

Kiiskisen ja näytelmän ohjelmapäällikkö Jamin, Martti Suosalon rap-tyylillä toteutettu henkien taisto oli jo silkkaa runoutta. Aivan upeasti toteutettu ja näytelty kohtaus.

Katajaa on Radio Stagen aamujuontaja Karoliina, ihminen joka polskii myötävirtaan muutoksen vuoksessa. Karoliina kantaa huolta oman vatsansa hyvinvoinnista, mutta kieltäytyy johdonmukaisesti ajattelemasta asioita, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa.

Yrityskonsultti Marikan näkökulmasta Karoliina on uuden ajan ihminen, jolla pitää antaa kanavauudistuksessa sekä valtaa että vastuuta. Karoliina epäröi ensin ottaa tätä valtaa, mutta tarttuu siihen tilaisuuden tullen yhtä häikäilemättömästi kuin urallaan etenevät miehet.

Henna Hakkaraisen näyttelemä uutistoimittaja Tintti on Karoliinan vastakohta, työlleen omistautunut journalisti, joka jaksaa väsymättä tutkia taustoja. Näytelmän Tintti ymmärtää myös hyvin, että Radio Stagen kanavauudistus merkitsee hänen kohdallaan potkuja. Yhtä hyvin hän on myös selvillä siitä, ettei viisikymppisen journalistin ammattitaidolle ole enää maksukykyistä kysyntää.

Jokela pohtii Tintin suulla journalismin asemaa yhteiskunnassa. Näytelmän Tintti kertoo radiokolumnissaan, miten keskustelu tarinan kuolemasta alkoi jo 60-luvulla.

Tintin hahmossa otetaan kantaa totuuden jälkeiseen aikaan. Loppupäätelmä voi olla vaikka se, että totuus ei ole mihinkään kadonnut. Sillä ei vain ole enää mainittavaa kysyntää. Näytelmän Karoliinan tavoin ihmiset eivät käännä selkäänsä todellisuudelle siksi, että se tekee kipeää, vaan siksi, että asioihin ei voi vaikuttaa.

Ei ole sattuma, että juuri 60-luvulla ääneen pääsivät ensimmäisen kerran ne, joiden mielestä sodanjälkeisinä kasvun vuosia hallinnut suuri tarina jatkuvasta vaurastumisesta ja ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta on vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi biologi Rachel Carsonin kirja Silent Spring ilmestyi vuonna 1962.

Kataja, Hakkarainen ja Kiiskinen näyttelevät upeasti. Mutta aivan pitelemättömiä olivat myös Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula näytelmän miesrooleissa.

Suosalon ohjelmapäällikkö Jami on perustanut omien ideoidensa pohjalta Radio Stagen. Jami on luomuksensa lempeä ja empaattinen yksinvaltias, mediayrityksen muodostaman työyhteisön sielu. Jamille muutos merkitsee nöyryytystä ja luopumista, eikä hän olisi suomalainen mies tai keski-ikäinen mies ylipäätään, ellei hän menisi henkisesti lukkoon tällaisessa kriisissä.

Se, miten Suosalo teki näyttämöllä näkyväksi tämän roolihahmon sisäisen herkkyyden, oli melkein kuin taikuutta. En tiedä, voiko tuollaista edes näytellä. Kokemus oli ainakin katsomon puolella aika vavahduttava.

Rajamaan näyttelemä nuori dj Mysli ja Grönbergin näyttelemä veteraanijuontaja Eero olivat yhdessä näytelmän toinen toisiaan täydentävä vastinpari. Molempien kohdalla tapa, jolla Jokela on käyttänyt kieltä näiden roolihahmojen luonnostelemiseen, hakee vertaistaan suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Molemmissa rooleissa Jokela käyttää hyvin taitavasti ja hauskasti liioittelua tehokeinona.

Ei siis oikeastaan ihme, että Rajamaa että Grönberg tekevät hyvin uskottavat ja huikean hienot roolityöt. Tällaisella kuusikymppisellä katsojalla Grönbergin Eerona lausumat väristykset menivät suoraan selkäytimeen. Rajamaa taas veti anglismeja vilisevät repliikkinsä pyörryttävällä tempolla.

Tommi Taurulan näyttelemällä myyntipäällikkö ja aamujuontaja Arilla oli duunarin rooli tässä ”hipsterien” miehittämässä työyhteisössä.

Yhteiskunnan pirstoutuminen, heimoutuminen ei näy vain ajatuksissa ja asenteissa. Myös ihmisten puhuma kieli muuttuu nopeasti niin, että eri kuplissa elävien on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Minun on jo pahasti ikävammaisena tietenkin mahdoton tietää, miten tarkasti Jokela kuvaa tämän päivän nuorten aikuisten käyttämää slangia. Hyvin uskottava Myslin roolihahmo joka tapauksessa oli.

Jokela on mies, joka ei tee lapsiaan hosumalla. Edellinen näytelmä, Esitystalous 2 sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa viisi vuotta sitten.

Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että hän teki Esitystalous kolmosen tekstistä ensin äänidemon, kuunnelmaversion, jossa hän itse esitti kaikki roolit.

Kuunnelman muuntaminen näytelmäksi osoittautui Jokelan mukaan yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki oli äkkiä toisin. Käsiohjelmassa hän antaa ymmärtää, että esitys oli vielä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa vielä niin sanotusti vaiheessa.

Ehkä siksi esityksen luonnetta korostetaan jopa radioaseman nimessä. Esityksen aikana usein toistettu lause, tämä on teatteria, on varmasti esityksen harjoituksissa käynyt jo vitsistä.

Teatteria Esitystalous 3 – Radio oli, siitä ei ole epäilystäkään. Hienojen näyttelijöiden lisäksi Jokelalla on ohjaajana ollut tukenaan taitava tiimi, jonka käsialaa Esitystalouden skenografia on.

Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa ei ole lainkaan lavastetornia tai nostimia. Itse hieman ihmettelin ensin kohtausten vaihdoissa käytettyjä, kauko-ohjattuja tasoja. Aika pian niiden olemassaolon kuitenkin unohti kokonaan. Teppo Järvisen lavastus toimi siten, kuin sen pitikin.

Radion näkyvin ominaisuus on se, että ketään tai mitään ei näy. Siksi myös Esitystalouden valaistus ja videosuunnittelu ovat olleet vaativia tehtäviä. Heikki Örnin valot ja Timo Teräväisen videot tihensivät esityksen tunnelmaa ja korostivat hienosti näytelmän käännettä, jossa muutoksen aiheuttaman ahdistuksen kuvauksessa siirryttiin omaa työpaikkaa ja uraa koskevista peloista niihin suuriin ongelmiin, jotka aiheuttavat ahdistusta jokaisessa ajattelevassa ihmisessä.

Näytelmässä on mukana sitaatteja, lyhyitä katkelmia yli 30 musiikkikappaleesta. En tiedä, ovatko ”soittolistan” valinnat tehnyt Jokinen. Niin tai näin, äänisuunnittelija Tommi Koskiselle Esitystalous on varmasti ollut haastava tehtävä. Teräväinen on myös onnistunut äänisuunnittelussa hienosti. Volyymit oli säädetty tasolle, joka sopi näytelmän luonteeseen.

Juha Jokelan ja työryhmän radio soi yhä siellä jossakin ajatusten taustalla.

Espoon kaupunginteatteri

Esitystalous 3 – Radio

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Teppo Järvinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Puvustus Sari Suominen ja Noora Salmi

Valosuunnittelu Heikki Örn

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta

Rooleissa Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen