Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan.  Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraus­suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Antti Hietalan Mount Everest kipusi huimaavan hienojen roolitöiden varassa kohti korkeuksia – Q-teatterin psykologinen trilleri on lajissaan lähes täydellinen taideteos

Mount Everet on arvoituksellinen, psykologien trilleri. Katsojan pitää itse päättää, tapahtuvat ko näytelmän huimat ja traagiset käänteet todellisuudessa vai vain tarinan minäkertojan päässä. Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri

Q-teatterin Mount Everest on psykologien trilleri. Syvä masennus vertautuu siinä kiipeämiselle maailman korkeimmalle vuorelle. Näytelmä yrittää kuvata sitä, mitä meidän aivoissamme tapahtuu.

Siksi Mount Everest on myös luovuuden kuvaus. Vaikka kiipeäminen on pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, jokin pakottaa ainakin osaa meistä kiipeämään yhä uudestaan. Varmasti Mount Everest on myös käsikirjoittajansa Antti Hietalan näköinen näytelmä.

Psykologinen trilleri on näyttelijöiden teatteria. Koko tarinan vaikuttavuus perustuu näyttelijäntyöhön ja Q-teatterin Mount Everestissä näyteltiin hengästyttävällä tavalla.

Allegoria oli osuva. Hapen puute niin sanotulla kuoleman vyöhykkeellä, noin 8000 metrin korkeudella aiheuttaa sekavuutta ja johtaa ennen pitkään kiipeilijän tuskallisen kuolemaan, jos vuorelta ei palata takaisin alas ajoissa.

Siltä, henkeä ahdistavalta, pieneltä kuolemalta myös syvä masennus tuntuu. Se vie kyvyn toimia.

Alipaine sekoittaa kehon nestetasapainon ja etenkin keuhkoihin ja aivoihin alkaa kertyä kudosnestettä. Vuoristotaudin oireita voidaan lieventää lääkkeillä ja hapenpuutteen aiheuttamaa sekavuutta lisähapella. Kuolemanvyöhykkeellä kyse on kuitenkin aina lopulta ajasta.

Myös masennuksen oireita hoidetaan lääkkeillä. Toipuminen vaatii myös aikaa, mutta se, miten ihminen palaa tuolta kylmältä ja yksinäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä on jopa tuon kaiken kokeneille arvoitus.

Hietalan Mount Everest on arvoituksellinen trilleri. Katsojan pitää itse ratkaista, onko näytelmän kuvaama rikos tapahtunut todellisuudessa, vai onko se vain näytelmän kokijan (Minna Haapkylä) harhaisen mielen luoma illuusio.

Psykoanalyysi kiehtoi heti toisen maailmansodan jälkeen elokuvan tekijöitä. Ihmisen mielessä piilevälle kyvylle suorastaan käsittämättömään pahuuteen piti löytää selitys.

Hietala tutkii näytelmässään tätä tiedostetun ja tiedostamattoman, tajunnan ja alitajunnan suhdetta. Tarina on kuin suoraan Freudin traumateoriaa käsittelevästä oppikirjasta. Arvoitukselliset rikokset, joita tarkastellaan päähenkilön tajunnanvirran kautta, ovat lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja murha.

Minulle näytelmän juoni toi heti mieleen sellaiset elokuvat kuin Fritz Langin Nainen ikkunassa ja Alfred Hitchcockin Taikaikkuna. Myös toteutus oli hyvin elokuvamainen. Kohtauksesta toiseen siirryttiin ilman siirtymäaikaa pimentämällä koko teatterisali hetkeksi.

Q-teatterin Mount Everest on hyvällä tavalla vanhanaikainen produktio. Psykologisen trillerin uskottavuus perustuu lähes täysin hyvään näyttelijäntyöhön ja tässä suhteessa Hietala on oman käsikirjoituksensa ohjaajana saanut mitä tilasi. Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen, Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä näyttelivät hengästyttävän hienosti.

Haapkylän roolityö on saanut monet kriitikot lankeamaan loveen. Haapkylän läsnäoloa näyttämöllä ei todellakaan jättänyt kylmäksi, mutta ennen kuuta Mount Everest oli teatterielämyksenä kypsä ja hallittu kokonaisuus, lajityypissään lähes täydellinen taideteos.

Ohjaajana Hietala on ollut sanojensa mittainen taituri. Varmasti oman panoksensa hyvin toimivalle kokonaisuudelle on antanut näytelmän dramatisoinut Jani Volanen.

Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen lavastus ja valosuunnittelu antoivat näyttämöllä fyysiset puitteet ihmisen mielen kahdelle eri puolelle.

Musiikista ja äänisuunnittelusta vastanneen Kasperi Laineen loistoideoihin kuului otaksuttavasti esimerkiksi se paukahtava ääni kohtauksia erotavan pimennyksen aikana. Temppu vei ainakin minulta ajan tajun niin tehokkaasti, että kokemus elokuvan omaisesta leikkauksesta kohtauksesta toiseen vain vahvistui.

Vuoristokiipeilykohtaukset olivat komeita. Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava on loihtinut niihin jostain aidot ja sellaisina kalliit vuorikiipeilijöiden varusteet.

Q-teatterin näytelmävalintojen keskeisenä ideana on jo vuosia ollut yllätyksellisyys. Teatterien edellinen ensi-ilta Arki ja kauhu oli huikea komedia. Nyt näimme terävän psykologisen trillerin. Teatterin katsojana ei voi kun kiittää tästä valitusta linjasta. Mitähän seuraavaksi?

 

Q-teatteri

Mount Everest

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala

Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Musiikki ja äänisuunnittelu Kasperi Laine

Dramaturgi Jani Volanen

 

 

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen

 

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

 

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Juha Jokelan Esitystalous on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen – briljantti teksti antaa näyttelijöille tilaisuuden ja tilaa huikeaan toteutukseen

Ria Katajan upeasti näyttelemä Karoliina pääsee heiluttelemaan tahtipuikkoa Radio Stagen toimituksessa, kun kun mediayhtiö määrittelee omistamalleen kanavalle uuden soudin. Karoliinaan henkilöityy käynnissä oleva suuri muutos. Juha Jokela kuvaa tätä muutosta tavalla, jossa ei ole arvolatausta. Kuva Stefan Bremer/Espoon kaupunginteatteri

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 3 – Radio on teatteria älyköille. Sama pätee koko Juha Jokelan Esitystalous trilogiaan. Jokela vetoaa katsojan järkeen. Tunne-elämys tulee vasta oivalluksen kautta.

Jokelan näytelmistä on vaikea kirjoittaa. Jokela käyttää kieltä niin mestarillisesti, että kaikki mitä yrittän hänen näytelmästään sanoa näyttää kokoelmalta latteuksia. Jokelan lauseet ovat arkisia, herkän runollisia, hyvin syvällisiä ja aina myös informatiivisia.

Tätä kaikkea ei tietenkään ole ahdettu yhteen lauseeseen. Oleellista on se, että Jokela kirjoittaa aidon moniäänisesti. Teatterissa tätä eroa ei aina tunnista, koska jokaista kirjoitettua roolia tulkitsee elävä ihminen. Espoon kaupunginteatterin näyttämöllä se kuitenkin kuului ja tuntui.

Ainakin minut esitys liimasi penkkiin. Piti keskittyä kunnolla. Silti lähes kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen toivoi, ettei se vielä olisi loppunut.

Tällaista teatterin pitää olla. En oikein tiennyt, pitäisikö langeta loveen Jokelan lahjakkuuden edessä, vai kiemurrella naama kateudesta vihreänä.

Jokelan näytelmä on lujasti kiinni siinä todellisuudessa, jossa päähän tulee kuhmu, kun sen lyö vahingossa ovenpieleen ja ulosottovirasto lähettää ikävää posti, kun pikavippikierre on ehtinyt finaalivaiheeseen. Faktat ovat kunnossa, Esitystalous 3 radio on myös tietopaketti radiosta mediana.

Näytelmän alussa Radio Stagen toimitukseen astuu tämän pienen paikallisradion omistavan mediayhtiön yrityskonsultti ja saneeraaja Marika (Vera Kiiskinen) ja kaikki se, mitä työyhteisössä on jo osattu jo pelätä, muuttuu todellisuudeksi.

Asetelma on tuttu jokaiselle työikäiselle ihmiselle. Jokelan tapa kuvata roolihenkilöidensä reaktioita tähän edessä olevaan muutokseen on juuri sitä todellisuutta, josta tulee kuhmu otsaan.

Kaupallisten radioiden ohjelmavirtatekniikalla pyritään vakuuttamaan kuulijat siitä, ettei mikään muutu, tuutista tulee aina sitä samaa, avasi sen mihin vuorokaudenaikaan tahansa.

Silti näytelmä kuvasi hyvin osuvasti ja monitasoisesti juuri sitä jatkuvien muutosten virtaa, jossa me kaikki elämme.  Talouden ja sitä myötä yhteiskunnan rakenteet, asenteet ja ajatukset muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla. Eikä vain meidän sosiaalinen todellisuus, vaan myös fyysinen todellisuus, ilmakehä, meret ja maa-alueet ovat kiihtyvän muutoksen tilassa.

”Muutoshirviö henkäilee jo tuolla jossain katonrajassa”, näytelmän nuori radio-dj Mysli (Ylermi Rajamaa) sanoo näytelmässä sattuvasti.

Käsiohjelman esipuheessa Jokela kuvaa niitä suuria muutospaineita, joita mies kohtaa juuri nyt. Käsiohjelman saatesanoissa hän pohtii juuri tätä kysymystä myös hyvin omakohtaisesti.

Jokelan kyvystä moniäänisyyteen kertoo se, että hän on kirjoittanut huikean hienot ja hyvin uskottavat ja upeat roolit Vera Kiiskiselle, Hanna Hakkaraiselle ja Ria Katajalle.

Kiiskinen säkenöi mediayhtiön saneeraajana. Hänen esittämänsä roolihenkilö pyrkii vilpittömästi hyvään ja työntekijöiden kannalta mahdollisimman kivuttomaan lopputulokseen. Yrityskonsultti Marika osaa myös ne hienovaraisen yhteisön manipuloinnin ja yksilöihin kohdistuvan syyllistämisen keinot, joilla orastava muutosvastarinta murretaan.

Kiiskisen ja näytelmän ohjelmapäällikkö Jamin, Martti Suosalon rap-tyylillä toteutettu henkien taisto oli jo silkkaa runoutta. Aivan upeasti toteutettu ja näytelty kohtaus.

Katajaa on Radio Stagen aamujuontaja Karoliina, ihminen joka polskii myötävirtaan muutoksen vuoksessa. Karoliina kantaa huolta oman vatsansa hyvinvoinnista, mutta kieltäytyy johdonmukaisesti ajattelemasta asioita, joihin hän ei koe voivansa vaikuttaa.

Yrityskonsultti Marikan näkökulmasta Karoliina on uuden ajan ihminen, jolla pitää antaa kanavauudistuksessa sekä valtaa että vastuuta. Karoliina epäröi ensin ottaa tätä valtaa, mutta tarttuu siihen tilaisuuden tullen yhtä häikäilemättömästi kuin urallaan etenevät miehet.

Henna Hakkaraisen näyttelemä uutistoimittaja Tintti on Karoliinan vastakohta, työlleen omistautunut journalisti, joka jaksaa väsymättä tutkia taustoja. Näytelmän Tintti ymmärtää myös hyvin, että Radio Stagen kanavauudistus merkitsee hänen kohdallaan potkuja. Yhtä hyvin hän on myös selvillä siitä, ettei viisikymppisen journalistin ammattitaidolle ole enää maksukykyistä kysyntää.

Jokela pohtii Tintin suulla journalismin asemaa yhteiskunnassa. Näytelmän Tintti kertoo radiokolumnissaan, miten keskustelu tarinan kuolemasta alkoi jo 60-luvulla.

Tintin hahmossa otetaan kantaa totuuden jälkeiseen aikaan. Loppupäätelmä voi olla vaikka se, että totuus ei ole mihinkään kadonnut. Sillä ei vain ole enää mainittavaa kysyntää. Näytelmän Karoliinan tavoin ihmiset eivät käännä selkäänsä todellisuudelle siksi, että se tekee kipeää, vaan siksi, että asioihin ei voi vaikuttaa.

Ei ole sattuma, että juuri 60-luvulla ääneen pääsivät ensimmäisen kerran ne, joiden mielestä sodanjälkeisinä kasvun vuosia hallinnut suuri tarina jatkuvasta vaurastumisesta ja ihmiskunnan loistavasta tulevaisuudesta on vailla todellisuuspohjaa. Esimerkiksi biologi Rachel Carsonin kirja Silent Spring ilmestyi vuonna 1962.

Kataja, Hakkarainen ja Kiiskinen näyttelevät upeasti. Mutta aivan pitelemättömiä olivat myös Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Raimo Grönberg ja Tommi Taurula näytelmän miesrooleissa.

Suosalon ohjelmapäällikkö Jami on perustanut omien ideoidensa pohjalta Radio Stagen. Jami on luomuksensa lempeä ja empaattinen yksinvaltias, mediayrityksen muodostaman työyhteisön sielu. Jamille muutos merkitsee nöyryytystä ja luopumista, eikä hän olisi suomalainen mies tai keski-ikäinen mies ylipäätään, ellei hän menisi henkisesti lukkoon tällaisessa kriisissä.

Se, miten Suosalo teki näyttämöllä näkyväksi tämän roolihahmon sisäisen herkkyyden, oli melkein kuin taikuutta. En tiedä, voiko tuollaista edes näytellä. Kokemus oli ainakin katsomon puolella aika vavahduttava.

Rajamaan näyttelemä nuori dj Mysli ja Grönbergin näyttelemä veteraanijuontaja Eero olivat yhdessä näytelmän toinen toisiaan täydentävä vastinpari. Molempien kohdalla tapa, jolla Jokela on käyttänyt kieltä näiden roolihahmojen luonnostelemiseen, hakee vertaistaan suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Molemmissa rooleissa Jokela käyttää hyvin taitavasti ja hauskasti liioittelua tehokeinona.

Ei siis oikeastaan ihme, että Rajamaa että Grönberg tekevät hyvin uskottavat ja huikean hienot roolityöt. Tällaisella kuusikymppisellä katsojalla Grönbergin Eerona lausumat väristykset menivät suoraan selkäytimeen. Rajamaa taas veti anglismeja vilisevät repliikkinsä pyörryttävällä tempolla.

Tommi Taurulan näyttelemällä myyntipäällikkö ja aamujuontaja Arilla oli duunarin rooli tässä ”hipsterien” miehittämässä työyhteisössä.

Yhteiskunnan pirstoutuminen, heimoutuminen ei näy vain ajatuksissa ja asenteissa. Myös ihmisten puhuma kieli muuttuu nopeasti niin, että eri kuplissa elävien on yhä vaikeampi ymmärtää, mitä toinen sanoo. Minun on jo pahasti ikävammaisena tietenkin mahdoton tietää, miten tarkasti Jokela kuvaa tämän päivän nuorten aikuisten käyttämää slangia. Hyvin uskottava Myslin roolihahmo joka tapauksessa oli.

Jokela on mies, joka ei tee lapsiaan hosumalla. Edellinen näytelmä, Esitystalous 2 sai ensi-iltansa Espoon kaupunginteatterissa viisi vuotta sitten.

Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että hän teki Esitystalous kolmosen tekstistä ensin äänidemon, kuunnelmaversion, jossa hän itse esitti kaikki roolit.

Kuunnelman muuntaminen näytelmäksi osoittautui Jokelan mukaan yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Kaikki oli äkkiä toisin. Käsiohjelmassa hän antaa ymmärtää, että esitys oli vielä puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa vielä niin sanotusti vaiheessa.

Ehkä siksi esityksen luonnetta korostetaan jopa radioaseman nimessä. Esityksen aikana usein toistettu lause, tämä on teatteria, on varmasti esityksen harjoituksissa käynyt jo vitsistä.

Teatteria Esitystalous 3 – Radio oli, siitä ei ole epäilystäkään. Hienojen näyttelijöiden lisäksi Jokelalla on ohjaajana ollut tukenaan taitava tiimi, jonka käsialaa Esitystalouden skenografia on.

Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa ei ole lainkaan lavastetornia tai nostimia. Itse hieman ihmettelin ensin kohtausten vaihdoissa käytettyjä, kauko-ohjattuja tasoja. Aika pian niiden olemassaolon kuitenkin unohti kokonaan. Teppo Järvisen lavastus toimi siten, kuin sen pitikin.

Radion näkyvin ominaisuus on se, että ketään tai mitään ei näy. Siksi myös Esitystalouden valaistus ja videosuunnittelu ovat olleet vaativia tehtäviä. Heikki Örnin valot ja Timo Teräväisen videot tihensivät esityksen tunnelmaa ja korostivat hienosti näytelmän käännettä, jossa muutoksen aiheuttaman ahdistuksen kuvauksessa siirryttiin omaa työpaikkaa ja uraa koskevista peloista niihin suuriin ongelmiin, jotka aiheuttavat ahdistusta jokaisessa ajattelevassa ihmisessä.

Näytelmässä on mukana sitaatteja, lyhyitä katkelmia yli 30 musiikkikappaleesta. En tiedä, ovatko ”soittolistan” valinnat tehnyt Jokinen. Niin tai näin, äänisuunnittelija Tommi Koskiselle Esitystalous on varmasti ollut haastava tehtävä. Teräväinen on myös onnistunut äänisuunnittelussa hienosti. Volyymit oli säädetty tasolle, joka sopi näytelmän luonteeseen.

Juha Jokelan ja työryhmän radio soi yhä siellä jossakin ajatusten taustalla.

Espoon kaupunginteatteri

Esitystalous 3 – Radio

Teksti ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Teppo Järvinen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Puvustus Sari Suominen ja Noora Salmi

Valosuunnittelu Heikki Örn

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Maskeerauksen suunnittelu Mari Vaalasranta

Rooleissa Martti Suosalo, Ylermi Rajamaa, Ria Kataja, Henna Hakkarainen, Tommi Taurula, Raimo Grönberg ja Vera Kiiskinen

 

 

 

 

 

Brechtiläinen teatterikäsitys kukkii Helsingin kaupunginteatterissa kaikissa sateenkaaren väreissä – Lappeenrannan oma poika Pertti Sveholm oli vapautunut ja ihanan hullu Puntilan roolissa

Tiina Kaukasen upeat puvut, Markku Hakurin lavastus ja Mika Ijäksen valot muodostavat yhdessä esityksen upean värimaailman. Kuvassa nuoret rakastavaiset Anna-Riikka Rajanen, näytelmän Eeva ja Antti Peltola, näytelmän renki Matti – Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin on tänä syksynä tempaissut otteeseen jonkinlainen hyvän kierre. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hykerryttävän hauska esitys. Torstain ensi-illassa kaikki ankkurit olivat irti.

”Jos työryhmä lavalla onnistuu pääsemään estottoman luovuuden tilaan, syntyy raakamateriaalia, joka sohii ja osuu kaikkeen sellaiseen, joka elää vain katsojan päässä.”

Näin Puntilan kaupunginteatterille ohjannut Kari Heiskanen kuvaa käsiohjelmassa metodia, jolla produktiota on työstetty harjoituksissa.

Kun tämä kaikki luova sählääminen menee niin sanotusti putkeen, syntyy loistavaa teatteria. Bertolt Brechtin teatterikäsitys kylpi ensi-illassa kirkkaassa valossa ja kaikissa sateenkaaren väreissä.

Eikä tämä kaikki tapahtunut vain sillä pienellä näyttämöllä, joka sijaitsee katsojan korvien välissä. Heiskanen on ohjaajana todellinen virtuoosi näyttämötilan hallinnassa.

Ensimmäisessä kohtauksessa meille näytettiin hyvin konkreettisesti, miten valtava Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on. Seuraavasta kohtauksesta käynnistyi jatkuva liike, joka imaisi ainakin minut katsojana auttamatta mukaansa.

Heiskasen, lavastaja Markku Hakurin, valosuunnittelija Mika Ijäksen ja koreografi Johanna Elomaan luomat näyttämökuvat olivat ilmiömäisen hienoa työtä. Tai ehkä karuselli kuvaa paremmin sitä dynaamista liikekieltä, joka puski esitystä vauhdilla eteenpäin.

Lappeenrannassa lapsena ja nuorena elänyt ja kasvanut Pertti Sveholm oli aivan huikeassa vedossa Puntilan isäntänä. Sveholm on tehnyt uransa aikana monta hienoa roolia. On väärin sanoa, että hän nyt on elämänsä roolissa. Näin vapautunutta, ihanan hullua ja hauskaa Sveholmia en kuitenkaan muista nähneeni koskaan aikaisemmin näyttämöllä.

Sama pätee myös Puntilan tytärtä Eevaa näyttelevään Anna-Riikka Rajaseen, Matti Aaltosta esittävään Antti Peltolaan ja kaikkiin muihinkin produktion näyttelijöihin. Puntilan katsomossa minulle tuli sama voimakas tunne kuin Kinky Boots –musikaalin katsomossa – tässä esityksessä on nostetta. Onnistumiset ruokkivat toisiaan, mikä minusta kertoo hyvää myös Helsingin kaupunginteatterista työyhteisönä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria isolla T:llä juuri siksi, että sen roolihahmoja ei tarvitse lähestyä samaistumisen vaan vuorovaikutuksen kautta. Tämä ominaisuus tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen.

Omat kehunsa ansaitsevat myös Tiina Kaukasen puvut, Maija Sillanpään naamiointi ja maskeeraukset ja Eradj Nazimon äänisuunnittelu. Hyvä teatteri on täynnä yllätyksiä. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on teatteria, jossa Brechtin teatterikäsitys, katsojan etäännyttäminen toimii juuri niin kuin pitääkin hyvin sävykkäänä ja värikylläisenä.

Käsiohjelmassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmä. Teksti perustuu Wuolijoen näytelmään Sahanpuruprinsessa. Brecht oli välirauhan aikaan Suomessa pakolaisena ja Wuolijoella oli tapana viihdyttää saksalaisia vieraitaan lukemalla otteita näytelmästään heille saksaksi.

Brecht ja Wuolijoki muokkasivat yhdessä näytelmästä uuden version, joka lähetettiin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuskilpailuun nimellä Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle.

Sahanpuruprinsessa oli käsiohjelman mukaan teattereiden hyljeksimä maalaiskomedia. Hyljeksinnälle oli varmaan myös syynsä.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti näytti perjantaina ensin epäilyttävästi supisuomalaiselta maalaiskomedialta. Mukana on perisuomalainen humala, sääty-yhteiskunnasta peräisin olevat tapakulttuuri ja epäsäätyinen nuorten rakastavaisten pariskunta, joka yrittää voittaa patriarkaalisen luokkayhteiskunnan luomat esteet.

Perusasetelma on sama, jota on näytelty lukemattomia kertoja kesäteattereissa ja näytellään yhä esimerkiksi television maalaiskomedioissa.

Herra Puntilalla on esikuva, Wuolijoen sukulaismies. Matin esikuvana on pidetty Wuolijoen omaa autonkuljettajaa. Myös hämäläiset ihmiset ja hämäläinen maaseutu valoisine kesäöineen olivat Wuolijoelle tuttuja.

Silti Sahanpuruprinsessa ja ainakin Helsingin kaupunginteatterin Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on myös epäilemättä raikasta ja hienovaraista parodiaa tästä suomalaisten rakastamasta teatterin lajityypistä.

Pohjimmiltaan tarina on kuitenkin traaginen, kuten hyvässä komediassa tapaa olla. Tämän tarinan tuntevat myös kaikki ne, joiden ystäväpiirissä tai sukulaisten joukossa on alkoholisteja. Kun kaikki sillat on poltettu ja myös yhteys omaan minuuteen liuennut viinanhuuruisten vuosien aikana, jäljellä on enää lohduton yksinäisyys ja ennenaikainen kuolema.

Toki Heiskanen saavuttaa työryhmineen myös Wuolijoen ja Brechtin näytelmille tunnusomaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti on hyvin pelkistetty ja osuva kuvaus vallasta.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Puntila oli renkinsä kanssa värväämässä 30-luvun Suomen pestuumarkkinoilta uusia työntekijöitä, sai naurun juuttumaan kurkkuun. Miten vähän meno ja meininki ovat maailmassa muuttuneet. Väkisin tuli mieleen ne tavat, joilla ihmisiä nöyryytetään viranomaisten pikkutarkoilla säännöillä ja suoranaisella mielivallalla TE-toimistoissa.

Eikä tämä mielikuva syntynyt varmasti sattumalta, vaan ihan tekijöiden tarkoituksella.

Me, Puntilan ensi-illan yleisö olimme nimenomaan teatterissa ja ainakin minä nautin tuosta teatterissa olemisesta estottomasti. Esityksen laadusta kertoi jo se, että lähes kolme tuntia kestänyt näytelmä tuntui todellista kestoaan huomattavasti lyhyemmältä.

 

Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti

Käsikirjoitus Bertolt Brecht ja Hella Wuolijoki

Suomennos Elvi Sinervo

Ohjaus Kari Heiskanen

Sävellys Arttu Takalo

Koreografia Johanna Elovaara

Lavastus Markku Hakuri

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Maija Sillanpää

Rooleissa Pertti Sveholm, Anna-Riikka Rajanen, Antti Peltola, Antti Timonen, Matti Olavi Ranin, Eero Saarinen, Kari Mattila, Helena Haaranen, Leenamari Unho, Kaisa Torkkel, Sanna Saarijärvi, Kirsi Karlenius, Unto Nuora

 

 

Lausuntataiteessa hyvä teksti ei kaipaa rinnalleen tulkintaa – Jussi Lankosken vähäeleinen tapa sanoa toi hyvin esille Jouko Turkan lauseiden särmän ja paatoksen.

Jussi Lankoski on sanataiteen nuori kyky. Kosto-esityksen välikkeinä toimineissa juoksuharjoituksissa näyttämölle pääsi myös näyttelijä ja koomikko Jussi Lankoski. Kuva Antero Halttu

Helsingin Kalliossa asuva koomikko, lausuja ja näyttelijä Jussi Lankoski on epäilemättä rohkea poika. Hän ei ole epäröinyt ottaa kiinni sanasta miestä ja härkää sarvista.

Kaksi vuotta sitten kuollut Jouko Turkka oli mies, joka herättää yhä tunteita. Turkka oli sekä dramaturgina, ohjaajana että kirjailijana herra suorasuu, joka pikimustan huumorin ja paradoksien kautta koetteli ja koettelee yhä ainakin meidän hänen aikalaistensa hermoja.

Lankoski on tehnyt Turkan teksteistä lausuntaesityksen Kostaja. Esityksessä on mukana lukuja Turkan kirjoista Aiheita, Selvitys oikeuskanslerille ja Häpeä.

Turkan kirjallinen tuotanto jäi määrältään vähäiseksi. Turkan tekstien merkitystä eivät aikalaiset ole silti ainakaan väheksyneet. Vuonna 1982 ilmestynyt esikoiskirja Aiheita palkittiin J.H. Erkon kirjallisuuspalkinnolla. Vuonna 1994 ilmestynyt Häpeä oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Selvitys oikeuskanslerille ilmestyi vuonna 1984 keskellä Teatterikorkeakoulun opetuksesta syntynyttä kriisiä. Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka kiteytti tämän kirjan ominaislaadun lauseeseen: ”Selvitys oikeuskanslerille on niin kauhea kirja, että tukka nousee pysyvästi sikkaralle pystyyn”.

Me saimme viime torstaina siten kuulla harvinaisen tiukkaa tekstiä Lappeenrannan Kulttuuritila Nuijamiehessä.

Lankoski valittiin vuonna 2016 Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi. Kostossa minuun teki vaikutuksen esitystavan tiukka rajaus. Tarinointi leiritulen ääressä on varmasti vanhin esittävän taiteen muoto ja Lankoski pitäytyi hienosti tässä muodossa.

Dramatisoinnin ja esittämisen puolelle mentiin vain eräänlaisina välikkeinä toimineissa kohtauksissa, joissa imitoitiin Turkan opetusmetodeihin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön lehtorina ja myöhemmin rehtorina käyttämiä fyysisiä harjoituksia.

Nämä välikkeet myös naurattivat vieressäni eturivissä istunutta Peter Sairasta, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa Turkan oppilaana. Vitsi meni perille.

Siitä on aikaa kun itse luin nämä Turkan kirjat. Lankoski esitys nosti tuon kolme vuosikymmentä sitten luetun hyvin muistin kätköistä melkein kielen päälle. Turkan lause etenee paradoksien kautta. Samalla se läpivalaisee ainakin meidän aikalaisten illuusiot omasta erinomaisuudestamme tehokkaasti. Meidän moraalinen selkärankamme näyttää tässä läpivalaisussa kovin huterolta.

Varsinkin Turkan pohdinnat 80-luvun alussa kaksi lasta tappaneen ja lasten ruumiit polttamalla hävittäneen pedofiilin teosta ja sen mahdollisista motiiveista on tekstiä, jolta silmien lisäksi haluaisi sulkea myös korvansa.

Turkan teksti on niin ilmaisuvoimaista, ettei se kaipaa tuekseen retoriikkaa tai tulkintaa.

Koomikkona Lankoskea on epäilemättä kiehtonut myös Turkan mustaakin mustempi huumori. Hän avasi Turkan tarinoiden tätä puolta kertomalla anekdootin esityksen synnystä.

Turkka oli juuri kuollut, kun Lankoski valmisteli esitystä. Kustantaja pyysi häntä kääntymään Turkan pojan Juha Turkan puoleen, kun hän kysyi, kenellä on oikeudet teksteihin.

Lankoski tapasi Juha Turkan Kallion Karhupuistossa. Juha puhui hänen mukaansa täsmälleen samalla intonaatiolla ja Pirkkalan murteella kuin isänsä. Lisäksi Juha on aivan isänsä näköinen, mutta tätä lähes päätään pidempi.

Intonaation ja ulkonäön lisäksi isää ja poikaa yhdisti samanlainen huumorintaju. Juha Turkka ilmoitti tapaamisessa, että Lankoski saa luvan esittää tekstit, vaikka ne ovat täyttä paskaa.

Ainakin minua on aina kiehtonut Turkan pohjoishämäläinen huumorintaju. Asiaan vihkiytymättömän korvissa se voi kuulostaa välillä turhan krouvilta. Miten esimerkiksi tamperelainen (mies) kiittää oikein hyvästä ruuasta: ”Ei tää nyt niin pahaa ole!”

Kahden, uuden sukupolven taiteilijan Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen näytelmä Turkka kuolee nosti Jouko Turkan kasvatusmetodit ja johtajakauden Teatterikorkeakoulun rehtorina jälleen keskustelun keskiöön.

Turkka ei ollut yhden totuuden ihminen, ei varsinkaan itselleen. Minusta Lankoski on oivaltanut tämän erinomaisesti. Tätä todistaa myös lausuntaesityksen monimielinen nimi Kosto.