Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa KOM-teatterin tapaan – Häkellyttävän hieno Valehtelijan peruukki avasi näköalan teatteritaiteen ytimeen

Pirkko Saisio ja Marja Packalén näyttelivät lähes tyhjällä näyttämölle. K Rasilan suunnittelemat puvut, asusteet ja kengät kuvasivat heidän rakastettujaan ja vihamiehiään, joiden kanssa muistoja kerrottiin usein dialogin muodossa. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri

Me muistamme elämämme ilot ja surut. Muistoihin liittyy lähes aina vahva tunnekokemus.

Unohtaminen on sääntö, muistaminen jotain poikkeuksellista. Näin Valehtelijan peruukin KOM-teatterille dramatisoinut ja ohjannut Heini Junkkaala pohtii muistamisen logiikkaa Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa.   

Junkkaalan terävin oivallus on se, että muistot muuttuvat meidän mukanamme. Muisti ja muistot ovat tavallaan kaksi eri asiaa, vaikka meidän aivojemme biologiset prosessit tuottavat molempia.

Vaikka meidän muistomme on ankkuroitu todellisiin tapahtumiin, häihin ja hautajaisiin, näihin muistoihin liitetyt merkitykset muuttuvat.

Tämän elävän prosessin totuuksista näytelmä on epäilemättä saanut myös hieman arvoituksellisen ja humoristisen nimensä. Elämä on – teatteria! Me teemme oman elämämme klassikoista yhä uusia tulkintoja.

Tähän Junkkaala viittasi, kun hän puhui Laarin haastattelussa Valehtelijan peruukin dramaturgiasta. Meidän muistomme ovat muistikuvia elämämme käännekohdista, harkittujen ja yllättävien käänteiden syistä ja seurauksista.

Valehtelijan peruukin käsikirjoitus perustuu keskusteluihin, joissa Marja Packalén ja Pirkko Saisio tilittivät muistojaan urastaan ja ihmissuhteistaan. Keskustelut videoitiin ja Junkkaala litteroi ne vielä parille. Tekstiä syntyi yli 400 sivua eli hyvinkin yhden romaanin tarpeiksi.

Se on ollut valtava työ. Edes kahden hienon taiteilijan muistot eivät dramatisoi itse itseään.

Lopputulos oli joka tapauksessa hyvin tiivis. Vaikka Valehtelijan peruukki kesti väliaikoineen kaksi tuntia ja 20 minuuttia, jokainen sen kohtaus oli merkityksellinen, sisälsi uuden ajatuksen tai tarkkanäköisen havainnon.

Esimerkiksi kohtaus, jossa käsiteltiin suuriin ikäluokkiin kuuluvien taiteilijoiden ajatteluun ja uraan 70-luvulla vaikuttanutta taistolaisuutta. Tässä kohtauksessa myös vaatenaulakkoon ripustettu pukumies, taideyhteisön kommunisti agitaattori sai harteilleen valehtelijan peruukin.

Yhdellä taidokkaasti rakennetulla kohtauksella tehtiin näkyväksi, miten meidän kollektiivisista tarinoista syntyvä intersubjektiivinen tarinoiden todellisuus vaikuttaa meidän muistoihimme.

Saisi kirjailijana ja Packalén näyttelijänä ovat myös itse olleet luomassa omalla työllään tätä tarinoiden todellisuutta. Saision laajaan tuotantoon kuuluu muun muassa kolme omaelämänkerrallista romaania.

Laarin haastattelussa Packalén totesi, että seitsenkymppisen elämän hyviin puoliin kuuluu se, ettei oikeastaan mitään tarvitse enää hävetä. Kun ei tarvitse hävetä, ei ilmeisesti tarvitse myöskään esittää mitään. Packalénin ja Saision näyttelemisessä, tai pitäisikö sanoa läsnäolo näyttämöllä oli lumoavaa.

Saisio ja Packalén ovat julkisuuden henkilöitä, joiden elämänvaiheet ovat pienessä maassa ainakin heidän ikätovereidensa tiedossa. Siksi Junkkaalan ja dramaturgi Elina Snickerin dramaturginen ratkaisu, etäännyttäminen lisäsi esityksen vaikuttavuutta.

Saision ja Packalénin rakastetut, puolisot, lapset ja vihamiehet olivat tarinoissa mukana nimettöminä, viitteellisinä hahmoina. Ratkaisu vei meiltä katsojilta sinänsä peri-inhimillisen tirkistelyn ja juoruilun halun ja avasi näkymän tämän esityksen ytimeen.

Kymmenen vuotta sitten Junkkaala, Saisio ja Packalén tekivät Kom-teatteriin omaelämänkerrallisen esityksen Odotus. Tuolloin Saisio ja Packalén olivat vasta siirtymässä sille ristiriitaisten tunteiden miinakentälle, joka erottaa meidät kuusikymppiset kuolemasta.

Valehtelijan peruukissa nämä odotukset ovat alkaneet toteutua. Väliajan jälkeen näyttämölle astui tummansiniseen poplariin pukeutunut herra, jota sekä Sainio että Packalén yrittivät komentaa loitommalle.  

Seitsenkymppisistä useimmat ovat jo haudanneet omat vanhempansa. Sen jälkeen kuolema vierailee väistämättä yhä useammin meidän elämän piirissämme, mitä vanhemmiksi me itse elämme. Omaan sukupolveen kuuluvat läheiset ja ystävät alkavat kuolla toinen toisensa jälkeen.

Pitkässä parisuhteessa elänyt Saisio pohti, kumpi jää leskeksi. Packalén kertoi yksinäisyydestä, joka yllätti, kun vierailulla olleet lapsenlapset lähtivät pois.

Sydänsuruja, yksinäisyyttä ja kuolemanpelkoa vastaa Saisiolla ja Packalénilla oli tepsivä lääke. Elämä on suurta draamaa, mutta tyylilajin voi aina välillä valita komedian puolelta.

Näytelmässä Saisio kertoi, mikä erottaa seitsemänkymppisen ihmisen kuusikymppisestä: kymmen vuotta tapahtumarikasta ja merkityksellistä elämää.

Ikääntyminen iskee virtsateihin ja niveliin. Ruumis muuttuu raihnaiseksi, eikä asiaa voi auttaa. Vanhuudessa on kuitenkin myös armollinen puolensa. Jos pää vain kestää kasassa, saamme edelleen uida niin paljon, kuin suinkin haluamme.

Opimme vihdoin olemaan kilttejä myös itseämme kohtaan.   

 Valehtelijan peruukki

Kantaesitys KOM-teatterissa

Teksti Heini Junkkaala, Marja Packalén, Pirkko Saisio

Ohjaus Heini Junkkaala

Dramaturgia Elina Snicker

Lavastuksen ja puvustuksen suunnittelu K Rasila

Maskeerauksen suunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Kuiskaaja Linu Torniainen

Näyttämöllä Marja Packalén ja Pirkko Saisio

Kansallisteatterin Pelle on teatterisyksyn helmi – Yllättävät käänteet, huumori ja loistava näyttelijäntyö tekivät pienestä tarinasta suuren

Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!

Maikkula on riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti kirjoitettua komediaa.

Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.

Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.

Sirkuksessa ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.

Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.

Tämän päivän yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.

Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.

Näytelmän Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.

Viimeistään videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.

Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.

Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.

Niistä yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.

Pelle

Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Leo Lingren

Naamioiden suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen, Jukka-Pekka Palo   

Enkelien Janus kasvoilla on vain yksi ilme


Valokuvaaja Mitro Härkönen on osunut Kasallisteatterin Alina näytelmän julistekuvassa esityksen esteettiseen ytimeen. Härkösen fotomontaasissa pääosan esittäjälle Anna Valpurille on luotu kahdet kasvot ja näillä molemmilla kasvoilla on sama, mielentyyneyttä osoittava ilme. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Elli Salon Alina on hyvin pelkistetty teksti, eräänlainen sukupuolittunut dikotomia, jossa nainen edustaa hyvyyttä ja voimaa, mies aggressiota ja heikkoutta.

Kansallisteatterin Alina on tehty muoto edellä.

Käsiohjelmassa Salo kertoo kuunnelleensa näytelmää kirjoittaessaan usein Arto Pärtin pianoteosta Für Alina. Salon mukaan Pärtin pianominiatyyri on esimerkki tintinnabuli-tyylistä. Pärt pyrki pelkistämään sointimateriaalin äärimmilleen, keskittymään vain kaikkein välttämättömimpään. Tyyliä on kutsuttu uusyksinkertaisuudeksi.

Ohjaaja Riikka Oksanen puolestaan kirjoittaa näytelmän harjoituksista. Niissä etsittiin aikaa, rauhaa ja hengittävyyttä. Tavoitteena oli limittää asiat toisiinsa niin, että niistä aukeaa kirkas ja selkeä, mutta samaan aikaan monitulkintainen ja aukinainen näyttämökuva.

Kirjailijan ja ohjaajan tavoitteita tuki Auli Turtiaisen pelkistetty, täysin valkoinen lavastus. Myös kaikki rooliasut olivat valkoisia. Muita värejä esitykseen tuotiin Ville Virtasen suunnittelemilla valoilla.

Anna Valpurin, Pyry Nikkilän ja Pirjo Longan näyttelijäntyö oli luonnollisesti linjassa näiden julistettujen tavoitteiden kanssa. Valpuri näytteli näytelmän nimihenkilöä Alinaa, Nikkilä Alinan veljeä Emiliä ja Lonka yhteisöä – henkilöitä, joiden kanssa Alina joutuu kosketuksiin, kun hän ottaa luoksensa asumaan päihderiippuvuudesta kärsivän veljensä.

Oksasen mukaan Alinan toteutuksessa pyrittiin rakentamaan projektiopinta, johon katsoja voi piirtää esitystä seuratessaan oman tarinansa haluamallaan tavalla, peilata näytelmän maailmaan omia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Etäännyttäminen on teatterissa keino antaa tilaa katsojan omille ajatuksille. Se tehokas keino, sillä etäännyttäminen ei peitä, vaan paljastaa. Eikä se mikä on ilmeistä ole aina erityisen kiinnostavaa.

Salo on lahjakas kirjailija, jonka kuunnelma Hirvimetsä palkittiin Sokeiden kuunnelmapalkinnolla vuonna 2016. Riko Saatsi dramatisoi ja ohjasi Hirvimetsästä Lappeenrantaan todella kiinnostavan teatteriversion viime keväänä.

Salo on aikaisemmin suorittanut maisterin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan venäläinen kirjallisuus. Viime vuonna hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Myös Oksanen kuuluu nuoren polven lahjakkaisiin teatterin tekijöihin. Hän valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ohjaajaksi viime vuonna.

Alina oli hienosti ajateltu, mutta hieman kireä ja pingottunut esitys, jossa pyrkimys tiettyyn esteettiseen muotoon on sitonut tekijöiden luovuutta. Salo ja Oksanen ovat epäilemättä yhdessä kaksikko, jolta voi odottaa hienoja taiteellisia läpimurtoja.  

Alina

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Elli Salo

Ohjaus Riikka Oksanen

Skenografia Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Äänisuunnittelu Harri Keijonen

Rooleissa Anna Valpuri, Pyry Nikkilä, Pirjo Lonka

Ihmislajin lyhyt historia päättyy Kansallisteatterissa vavahduttavaan kysymykseen – Mitä me haluamme haluta?

Esityksen alussa sapiens hakkaa kiveen muiden ihmislasten ihastellessa kuvan oliosta, joka antoi meille kyvyn toimia suurina joukkoina. Kognitiivisessa vallankumouksessa sapiens teki lajina kehityshyppäyksen, joka antoi meille kyvyn kuvitella olemattomia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri.

Wauhaus ryhmän kuvaelma teki näkyväksi kaksoistodellisuuden, jossa me ihmiset elämme. Yuvul Noah Hararin kirjan ytimessä oleva pelottava tulevaisuuden visio ei kuitenkaan helposti avaudu katsojalle. Tieteellisen vallankumouksen Pandoran lipas on auki, mutta suurin uhka ei liity niihin kollektiivisiin painajaisiin, joita näimme kylmän sodan vuosina.

Kun esirippu nousi Kansallisteatterin näyttämän edestä ja Sapiens alkoi, minut valtasi voimakas tuttuuden tunne. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Niin tietenkin, tämä on kuvaelma.

Sen jälkeen huokasin ensimmäisen kerran ihastuksesta ja esitys vei mennessään. Ainakin minä katsoin tätä kuvaelmien kavalkadia niin keskittyneesti, että ajantaju katosi kokonaan.

Sukupuuttoon jo kuolleiden ja vielä elävien lajien täytettyjä tai vahasta muotoiltuja mallikappaleita löytyy tietenkin museoiden vitriineistä, mutta nyt ollaan teatterissa. Näyttämöllä on vasta lajina syntynyt homo sapiens. Tätä kognitiivisen vallankumouksen uutta vapahtajaa eivät ympäröi paimenet tai idän kolme viisasta tietäjää, vaan ihmislajien joukkoon ilmestyneen tulokaan lähisukulaiset.

Wauhaus kollektiivin toteuttama Sapiens tekee kunniaa sille mahtavalle voimalle, joka on tehnyt meistä nykyihmisistä maailman valtiaita. Meillä on kyky kuvitella olemattomia. Uskonnot, taide ja koko nykyinen talousjärjestelmämme ovat tulosta sapiens lajin kyvystä kuvitella asioita.

Kansallisteatterin kantaesitys perustuu Hararin bestselleriin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Vuonna 1976 syntynyt Harari on Oxfordin Jesus Collegessa opiskellut historioitsija, joka nykyisin työskentelee professorina Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa.

Hararin kirjan esitykseksi muokannut Minna Leino on tarttunut lähes mahdottomaan tehtävään, kun hän lähtenyt muokkaamaan siitä esitystä. Mitä ottaa ja mitä jättää pois? Hararin kirjan viehätys ja imu perustuvat siihen, että hän kertoo lajimme vaiheista paradoksien kautta. Kun tarkastelukulmaa muutetaan myös syy ja seuraussuhteet heittävät häränpyllyä.

Tämän takia esityksen kulminaatiopiste tuli lopulta näyttämölle hieman töksähtäen. Jos ei ole lukenut Hararin kirjaa, katsojan oli todennäköisesti vaikea syvällisesti ymmärtää miten moniulotteinen, syvällinen ja samalla dramaattinen tämä kysymys halusta on. Miksi meidän pitää suorastaan henkemme edestä pohtia sitä, mitä me keksimme tulevaisuudessa haluta??

Muodon esitykselle Leino ja esityksen toinen ohjaaja Jarkko Partanen ovat lainanneet television luontodokumenteista. Esityksen kertoja on näistä television luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen. Muilla näyttelijöillä ei ole puherooleja.

Minttu Minkkisen ja Sanna Sucksdorffin suunnittelemat naamiot kätkivät näyttelijöiden kasvonpiirteet. Tekijöiden mukaan yksilölliset piirteet on karsittu, jotta hahmot edustaisivat ensisijaisesti lajia.

Television luontodokumenteissa kuvatut eläimet halutaan nykyään usein esittää yksilöinä. Niille annetaan jopa nimiä. Kleinin ja Partasen dramaturginen ratkaisu ei korostanut ihmisen lyhyestä historiasta kertovan tarinan dokumentaarisuutta, se korosti esityksen rituaalista estetiikkaa.

Naamioiden käyttö tässä mielessä on varmasti kuulunut teatterin traditioihin jo 2500 vuotta sitten ja niiden käyttö tässä esityksessä on Kleiniltä ja Partaselta hieno oivallus. Estetiikka, joka toi mieleen seimikuvaelman tai katollisen pyhimyskulkueen, teki näkyväksi sen kaksoistodellisuuden, jossa me elämme.

Esityksessä käytiin läpi kaikki nykyihmisen kehityksen kolme vallankumousta.

Ensimmäinen osa käsitteli esihistoriallista vaihetta. Noin 70000 vuotta sitten sapiens eli maapallolla kuuden tai joka kahdeksan muun ihmislajin rinnalla. Kehitys oli tähän ajanjaksoon asti ollut hidasta. Suvun nestori Cro Magnonin ihminen oli ehtinyt tehdä kivikirveitä ja nyrkki-iskureita noin miljoonan vuoden ajan uusien teknisten innovaatioiden tai muotioikkujen häiritsemättä hänen askareitaan.

Sapiens lajin tavassa ajatella ja kuvitella tapahtui tuolloin kehityshyppäys, jonka syitä voidaan vain arvailla. Esityksessä tätä harppausta kuvataan ensimmäisessä kohtauksessa tulen käytön keksimisellä.

Avajaiskohtaus oli ihastuksen huokauksineen hienosti toteutettu ja hauska. Siinä myös ensimmäisen kerran heitetään paleontologiset faktat nurkkaan, jotta saataisiin tässä kehityskertomuksessa aikaan ehjä draaman kaari tulen keksimisestä atomipommiin.

Todellisuudessa ihmissukujen sukupuun ehkä heikkolahjaisimpaan haaraan kuuluvat Cro Magnonin ihmiset hallitsivat tulen käytön jo ainakin miljoona vuotta sitten.

Mutta taiteelle pitää antaa se, mikä taiteelle kuuluu. Räjähtävä atomipommi on visuaalisesti paljon tehokkaampi symboli tieteen avaamalle Pandoran lippaalle kuin laboratoriohiiri, jonka selässä kasvaa ihmisen korvaa muistuttava uloke.

Asian ytimeen päästiin toki heti alussa, kun Heikkisen kertojaääni alkoi selvittää meille, millainen olio on Peugeot. Kognitiivinen vallankumous ei alkanut tulen keksimisestä, vaan sapiens lajin kyvystä kehittää todellisuuteen vaikuttavia olioita, jotka ovat olemassa vain meidän kollektiivisessa mielikuvituksessamme.

Hararin mielestä meidän lajimme menestys perustuu kykyymme elää tällaisessa kaksoistodellisuudessa.

Klein ja Partanen ovat maustaneet tarinansa huumorilla. Hauskimmillaan esitys oli kun siirryttiin maanviljelyksen aiheuttamaan vallankumoukseen.

Maaviljelyksen vallankumous oli Hararin kuvaamana täynnä paradokseja kuten vallankumoukset tuppaavat olemaan. Puhtaasti biologisessa mielessä sekä ihmiset että heidän jalostamansa viljelykasvit ja kesyttämät kotieläimet voittivat. Yksilöiden määrä ja samalla heidän kantamiensa geenien määrä räjähtivät kasvuun.

Yksilötasolla siirtyminen metsästys- ja keräilytaloudesta maanviljelyyn merkitsi useimmille ihmisille elämänlaadun rajua huonontumista ja tuotantoeläinten kohdalla tämä kurjistuminen on vain pahentunut aina meidän päiviimme asti.

Raskaan raadannan lisäksi maanviljelijät saivat niskoilleen eliitin, kasvavan joukon ihmisiä, jotka eivät enää osallistuneet ruuan tuotantoon, vaan joiden tehtävänä oli ylläpitää tätä uskomusjärjestelmiin perustuvaa kaksoistodellisuutta.

Klein ja Partanen marssittavat näyttämölle veronkantajat, piispat, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden joukossa pyllyili myös Hans Christian Andersenin sadun keisari uusissa vaatteissaan.

Tähän kavalkadiin osallistui hahmona myös Napoleon, joka oli jo seuraavan, noin 500 vuotta sitten alkaneen tieteellisen vallankumouksen hahmoja historiassa.

Hararin mukaan tieteellinen vallankumous alkoi löytöretkistä. Näin vaikka näyttämölle Kansallisteatterissa toikkaroinut Kristoffer Kolumbus kuvitteli kuolemaansa asti purjehtineensa Intiaan.


Uteliaisuus tuli uskon tilalle ja tästä hetkestä tavallaan myös näytelmässä alkoi se ihmiskunnan todella lyhyt historia. Näytelmän Kolumbuksen vielä pähkäillessä näyttämöllä, mitä helkkaria sitä tuli löydettyä, yläilmoista laskeutui näyttämölle kontti ja esityksen Neil Armstrong ja Buzz Aldrin ottivat ensiaskeleita kuun kamaralla. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Huomattavan paljon aikaa esityksessä käytetiin siihen, että kerrottiin Hararin fiktiivinen esimerkki siitä, miten kansainvälinen pankkijärjestelmä toimii. Se näyttää tämän esimerkin valossa suunnattoman suurelta Ponzi-huijaukselta.

Myös maailmantaloutta pyörittävät markkinavoimat noteerattiin. Toki myös niiden kääntöpuoli, esimerkiksi Lontoon, Pariisin ja Amsterdamin pörsseissä noteerattujen osakeyhtiöiden laajamittainen Afrikasta Amerikkaan suuntautunut orjakauppa miljoonine uhreineen otettiin esiin. Meidän hyvinvoivien ihmisten elämää on aina sokeroinut kykymme täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Vaikka molemmat osiot olivat hienosta toteutuksestaan huolimatta hieman vaivaannuttavia, painotukset olivat perusteltuja. Niissä lähestytään Hararin peruskysymystä kognitiivisesta vallankumouksesta alkaneen kulttuurievoluution kautta.

Jo nyt osa esimerkiksi ilmastoasiantuntijoista on syvällä sisimmässään sitä mieltä, että peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut. Mitä tapahtuu, jos tämä tulevaisuuteen kohdistuva äärimmäisen pessimismi muuttuu älymystön piirissä vallitsevaksi käsitykseksi? Miten käy pankkijärjestelmää ja koko maailmantaloutta ylläpitävälle luottamukselle?

Euroopan keskuspankki juuri päättänyt ostaa talousjärjestelmää ylläpitävää luottamusta 20 miljardilla eurolla kuukaudessa, mutta riittäkö moinen summa edes masennuslääkkeeksi, jos ilmastodepressio muuttuu epidemiaksi?

Uskon, että Hararin kirja valtavan suosion taustalla on kirjoittajan lähes yltiöpositiivinen usko ihmiskunnan mahdollisuuksiin selvitä edessä olevista haasteista. Energiaa on jatkossa tarjolla rajattomasti ja raaka-aineiden riittävyyteen liittyvät talouden pullonkaulat avataan tiedeyhteisön tekemillä keksinnöillä ja löydöillä. Kehittymässä on koko maapalloa hallitseva maailmanlaajuinen imperiumi, jota hallitsee yhteiset edut ja tavoitteet omaava älymystö.

Sodat ovat jo nyt lähes loppuneet. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin parhaillaan käytävissä paikallisissa sodissa. Myös suuret nälänhädät ovat lähes loppuneet.

Tämän oli vuonna 2011 Hararin näkemys historian jatkumosta, sen suuresta kuvasta satelliittiperspektiivissä. Näin korkealta ei vielä tämän vuosikymmen alussa ehkä voinut nähdä Donald Trumpin kaltaisia johtajia, joita nyt näyttää sikiävän maailmanhistorian näyttämölle kuin kloonattuja pässejä.

Suurin näkymätön uhka tulee Hararin visiossa tieteen sisältä. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiens on työntänyt näppinsä evoluution rattaisiin tekemällä valintoja. Tähän asti ihmiset eivät ole ulottaneet tätä hyötykasveja ja kotieläimiä parantelevaa rodunjalostusta omaan lajiinsa ainakaan laajassa mittakaavassa.

Nykyisin ihmisellä on mahdollisuus peukaloida paisi muiden eliöiden myös omaa perimäänsä geenitasolla. Eikä tätä kehitystä voida pysäyttää millään eettisillä säännöillä. Lupaus kuolemattomuudesta jo täällä maan päällä on tarjous, johon esimerkiksi Googlen perustajat ja monet muutkin miljardöörit ovat jo tarttuneet.

Geeniteknologian kehittämisen puolella ovat myös vastaansanomattomat eettiset perusteet. Sillä voidaan parantaa jatkossa aikaisemmin parantumattomia sairauksia ja vähentää kärsimystä maailmassa.

Sapiens on itse paras huono esimerkki siitä, mitä seuraavasta kognitiivisesta kehitysloikasta voi seurata. Biosfäärin kannalta sapiens on hirviö, joukkomurhaaja, joka on kohta ehtinyt tappaa enemmän lajeja sukupuuttoon kuin Jukatanin niemimaalle 70 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt asteroidi.

Ensimmäisten joukossa pataan laitettiin ilmeisesti kiehumaan lähisukulaisemme, koska muut meidän kanssamme samaan aikaan maapalolla eläneet ihmislajit kuolivat sukupuuttoon toinen toisensa jälkeen.

Kukaan ei takaa, että geenimanipulaation kautta syntynyt sapiens 2.0 ajattelisi ja tuntisi samoin kuin me. Sumerilaisten Gilgamesh eepoksessa jumalaksi muuttuneen sankarin kantapäillä maailmanhistorian näyttämölle saattaa hyvin astella tohtori Frankenstein.

Kysymys siitä, mitä me haluamme haluta on kaikessa paradoksisuudessaan äärimmäisen aktuelli.

Historia ei humanististen tieteiden tapaan ole eksaktia tiedettä. Sen kyky ennustaa tulevaa on huono. Se mikä tänään näyttää ilmeiseltä kehityskululta ei välttämättä toteudu. Elämme itse luomassamme kaksoistodellisuudessa. Fyysisen maailman lainalaisuudet eivät muutu, mutta meidän mielikuvitukseemme perustuvat rakenteet voivat muuttua yhdessä hetkessä.

Kehityksen vauhti kuitenkin kiihtyy koko ajan, vaikka meillä on korkeintaan hämärä käsitys sen suunnasta. Harari julkaisi kirjansa 2010-luvun alkupuolella. Kirjan voi aivan hyvin lukea myös eräänlaisena synninpäästönä ihmiskunnalle. Olemme ajoittain olleet aivan kauheita, mutta jatkossa emme enää syntiä tee.

Myös tieteen popularisoinnilla on puolensa.

Sapiens

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 13.9.2019

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino

Lavastus Samuli Laine

Pukusuunnittelu Laura Haapakangas

Valosuunnittelu Jani-Matti Salo

Musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Esiintyjät Jarmo Heikkinen, Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

n

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksis Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.  

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen