Tämä tarina kulkee kohti vääjäämätöntä tragediaa – Theatre Baselin sinisessä huoneessa kadotukseen tuomitut lapset odottavat väistämätöntä kohtaloaan

Näytelmän alussa veljekset (Florian Guntrum ja Itamar Mangold) nahistelevat keskenään pikkupoikien tapaan ja äiti (roolissa Barbara Hoirvath) käy välillä lohduttamassa huoneeseensa lukittuja poikia. Lastenhuoneen sinistä seinää koristaa tähtitaivas. Kuva Sandra Then/Tampereen teatterikesä

Sveitsiläisen Theater Baselin näytelmän Medea viimeisessä kohtauksessa äiti sulkee kuolleet poikansa syliinsä. Barbara Hovardin upeasti näyttelemä äiti vakuuttaa itselleen ja meille katsojille eleillään sekä sanoillaan äidin elämää suurempaa rakkautta lapsiaan kohtaan.

Edellisessä kohtauksessa äiti on juottanut lapsilleen tappavaa myrkkyä.

Vaikka näytelmän traagista huipennusta tiesi odottaa alusta asti, se herätti ensin voimakkaan torjunnan. Eikä tuota tunnetta vähentänyt se, että nuoret näyttelijät Florian Gunstrum ja Itamar Mangold näyttelivät leikki-ikäisten veljesten nahistelua tavalla, johon ainakin jokainen meistä katsojista, joka on joskus ollut pieni poika, samaistui voimakkaasti.

Medea on nykyaikaan sijoitettu versio yhdestä antiikin ajan tunnetuimmasta tragediasta Medeia. Australialaisten Anne-Louise Sarksin ja Kate Mulvanyn kirjoittamassa käänteisversiossa kreikkalaisen Euripideen näytelmän tragedia kerrotaan lasten näkökulmasta.

Euripideen tragediassa Medeia on raivotar, joka taistelee itsemääräämisoikeutensa puolesta patriarkaalista valtadynastiaa vastaan äärimmäisin keinoin. Hän myrkyttää miehensä uuden morsiamen, tämän isän ja omat lapsensa.

Sukudynastioihin perustuvissa patriarkaalisissa valtajärjestelmissä lapsenmurhat olivat reaalipolitiikkaa. Potentiaalisten vallanperijöiden likvidoinnilla pyrittiin ehkäisemään sukujen välisten valtataistelujen kärjistymistä sisällissodiksi.

Aristokraattien tekemiin lapsenmurhiin me olemme tutustuneet ainakin William Shakespearen näytelmissä. Äitien tekemät lapsenmurhat ovat esillä joskus lehtien rikosuutisissa.

Ainakin meille kristityille äidinrakkaus on suurin kaikista ja tämän pyyteettömän rakkauden palvomista varten mytologiassamme on jopa oma jumala Neitsyt Maria. Äidin tekemä lapsenmurha on rikos, jota meidän on vaikea käsitellä järjen tasolla.

Basel teatterin Medea ei kuitenkaan ollut vain traaginen kertomus sitovasta äidistä, joka mielenterveyden järkkyessä lopulta surmaa lapsensa. Näytelmään on rakennettu sisään hyvin puhuttelevaa ja moniulotteista symboliikkaa. Medea on näytelmä, joka pakotti ajattelemaan.

Ensimmäinen avain näytelmän sisäisen logiikan ymmärtämiseen löytyy Mel Pagen lavastuksesta. Näyttämölle oli rakennettu tuttuakin tutumpi näky, lastenhuone sänkyineen ja leluineen. Huoneen seinät oli maalattu sinisiksi, ja kun pojat sammuttivat nukkumaan käydessään huoneen valot, seinällä alkoi tuikkia tähtitaivas.

Näytelmän alussa pojat nahistelivat ja leikkivät sotaleikkejä. Pojat myös puhuivat isän uudesta ystävästä ja edessä olevasta muutosta uuteen kotiin. Puheessa oli viitteitä Euripideen tragediaan kultaista taljaa myöten, mutta dialogin kantavana teemana oli poikien käymä peli, jossa piti tietää eläinlajeja.

Kilpailussa uuden eläinlajin nimen piti alkaa kirjaimella, johon edellisen eläinlajin nimi päättyi. Pian pojat päätyivät kinaamaan siitä, kelpaavatko jo sukupuuttoon kuolleet lajit vastauksiksi tietovisassa.

Poikien äiti on hirmutekoaan suunnitellessaan lukinnut poikansa heidän makuuhuoneeseensa. Pojat yrittävät kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtuu. Heillä on tunne, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää, mutta tyytyvät välillä huoneessa pistäytyvän äidin selitykseen.

Tältä osin näytelmän symboliikka on selvä. Meidät on suljettu tälle siniselle planeetallemme. Mitään pakopaikkaa ei ole, kun äiti luonto tappaa sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen ihmisen oman toiminnan takia. Meidän lapsemme voivat vain odottaa omaa vuoroaan kuunnellen meidän aikuisten järjettömiä selityksiä ja riitelyä.

Ihminen ei pysty maapallon biosfääriä kokonaan tuhoamaan. Elämä on selvinnyt aikaisemminkin ilmakehän lämpenemisestä tai jäähtymisestä johtuvista katastrofeista, esimerkiksi permikauden joukkosukupuutosta, jossa valtaosa silloisista lajeista kuoli. Ihmislajin oma olemassaolo kuitenkin varmasti vaarantuu, kun ilmastomuutos etenee ja johtaa ensin taloudellisiin ja sitten humanistisiin katastrofeihin.

Me surmaamme yltäkylläisillä elämäntavoillamme omat lapsemme ja lapsenlapsemme.

Nuorempi pojista (Mangold) kiinnittää huoneen seinään oman tähtensä. Myös se oli vahva symboli. Me emme vielä tiedä, miten ainutlaatuinen ilmiö elämä maailmankaikkeudessa on. Maailmankaikkeudessa on miljardeja galakseja, triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja.

Entä, jos me ihmiset älyllisinä ja tietoisina olentoina vastoin todennäköisyyttä olemme jotakin ainutkertaista tämän suunnattomuuden keskellä? Kukaan ei ole toistaiseksi vastannut, kun olemme huutaneet tuon suunnattoman kuilun yli.

Anne-Louise Sarksin ohjaus oli keskieurooppalaiseen tyyliin hienostuneen pelkistetty. Silti jäin miettimään, oliko näytelmä välillä liiankin osoitteleva.

Näytelmän äiti on maahanmuuttaja, joka joutuu edessä olevan avioeron takia muuttamaan takaisin entiseen kotimaahansa. Sveitsi ja Australia ovat molemmat maita, joissa harjoitetaan erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa.   

Onko meidän kaikkien tulevaisuus kitumista turvapaikan hakijoina Naurusaareksi muuttuneella maapallolla?

Madea

Teksti Anne Louise Sarks ja Kate Mulvay

Konsepti ja ohjaus Anne-Louise Sarks

Lavastus ja puvut Mel Page

Musiikki Stefan Gregory

Käännös Almut Wagner

Rooleissa Florian Guntrum, Itamar Mangold, Barbara Horvath

Theatre Basetin esitys Tampereen teatterikesässä 9.8.2019   

Geoffrey Erista haastoi meidät katsojat dialogiin, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poteroista

Geoffrey Erista päätti esityksensä tanssiin, jossa liikekieli jäljitteli mannekiinien esiintymistä muotinäytöksissä. Kuva Aya Brace/Tampereen teatterikesä

Esityksen alussa näyttämölle astuu satutettu mies. Tai ei Geoffrey Erista astu näyttämölle, hän ryömii sinne. Eristan vartalo vavahtelee sisäisestä, satutetun mielen tuskasta ja kun hän nousee ylös, kyyneleet valuvat miehen poskilla.

Jo ennen ensimmäistä sisääntuloa, Erista kertoi jotkin tämän tuskan syistä esitystä varten tekemänsä videoinstallaation keinoin. Videoille hän on koonnut vanhoja suomalaisia mainoksia, joissa käytetään estoitta sanaa neekeri tai kuvataan mustaihoisia ihmisiä karkeina karikatyyreina.

Tähän Eristanin näytelmän N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n Reaching Out keskeiseen teemaan meitä katsojia johdateltiin jo Demoteatterin lämpiössä, jossa oli tarjolla porvoolaisen Brunbergin valmistamia krembo-makeisia, joita vielä tämän vuosituhannen alussa myytiin Neekerinsuukko nimellä.

Minun sukupolveani edustavat suomalaiset saattavat pitää mainoksista huokuvaa 50-luvun ajankuvaa henkiviä mainoksia pelkästään hassuina. Viattomia ne tai niiden edustama maailmankuva eivät ole. Kolonialismin synkkä varjo ulottuu yhä meihin ja meidän aikaamme.

Videolta pitämässään puheessa Erista muistutti meitä katsojia siitä, että ihminen on lajina syntynyt Afrikan mantereella. Myös me kaikki täällä Suomessa asuvat ihmiset olemme geneettisesti juuriltamme afrosuomalaisia.

Geneettinen vaihtelu kaikkien maapallolla elävien ihmisten välillä on niin vähäistä, että me olemme tavallaan lähisukulaisia. Tutkijoille homo sapiensin pieni geenipooli kertoo myös sen, että lajimme oli lähellä kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin homo sapiens aloitti maailmanvalloituksen ja maapallon biosfäärin tuhoamisen.   

Ihmisten luokittelussa heidän ulkonäkönsä perusteella ei ole mitään järkeä. Silti rasismi on yhä voimissaan myös Suomessa. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan Suomen romanit ja yhtä tylyn katseen kohteeksi joutuvat myös eri Lähi-idän ja Afrikan maista tänne muuttaneet siirtolaiset ja heidän suomessa syntyneet jälkeläisensä.

Esityksen toisen käsikirjoittajan Laura Eklund Nhagan esitykseen videoitu puhe suomalaisesta rasismista oli tyly ripitys, mutta silkkaa asiaa. Videolla Nhagan toistaa samoja ajatuksia tuntoja, joita suomalainen rasismi on hänessä herättänyt kuin runossaan Avoin kirje valkoiselle miehelle.

Kysymys ”valkoisen miehen katseesta” on kuitenkin ogelmallisempi. Suurin osa maailman ihmisistä painii ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ulkonäkörasismista.

Ulkonäköä muokkaavat kauneuskirurgia, kosmetiikkateollisuus ja pintamuotia tuottava vaateteollisuus ovat maailman nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Juuri nyt nuoret ja jo varttuneemmat aikuiset antavat tatuoida nahkaansa näyttäviä kuvia, eivät erottuakseen muista, vaan näyttääkseen samanlaisilta kuin omaan viiteryhmään kuuluvat yksilöt.

Rasistiset teoriat syntyivät tarpeesta dehumanisoida ryöstöjen ja pakko-ottojen kohteeksi joutuneet siirtomaiden asukkaat. Vielä polttavampi tarve oli tietenkin epäinhimillistää Afrikasta Amerikkaan suuntautuvan orjakaupan uhrit. Tämä kolonisaatioon liittynyt henkinen prosessi oli niin voimakas, että aina viime vuosisadalle asti jopa monet aikanaan arvostetut tiedemiehet erehtyivät uskomaan, että kysymys on tieteestä.

Meillä ihmisillä on taipumus tehdä toisistamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkän ulkonäön perusteella. Meillä on myös kyky tunnistaa oman ”laumamme” jäsenten kasvot yhdellä silmäyksellä tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden joukosta. Taipumus torjua vieraalta näyttävät yksilöt on meissä ilmeisen syvällä ja meitä on varmasti helppo myös tietoisesti manipuloida tämän taipumuksen avulla.

Hyvin haastavan alun jälkeen Erista toi esityksensä seestyneempään vaiheeseen, kun hän kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa Etelä-Sudanista Suomeen muuttaneen perheen lapsena.

Erista imitoi hauskasti isäänsä ja tapa, jolla hänen isänsä näissä imitaattioissa suhtautui kasvan poikansa pyyntöihin ja tarpeisiin, vakuutti ainakin minut. Me ihmiset olemme kaikki hyvin samanlaisia. Isän narina siitä, miten paljon hän on joutunut ponnistelemaan ja miten paljon paremmin pojan asiat ovat nyt, ovat meille jokaiselle tuttu juttu.

Eristan isä käveli paljain jaloin 15 kilometrin koulumatka, meillä suuriin ikäluokiin kuuluvat isät suorittivat opintonsa ilman mitään opintotukia…

Syrjintä on vallan käyttöä ja siksi syrjiviä mekanismeja sisältyy kaikkiin uskontoihin, uskomusjärjestelmiin ja traditioihin. Erista törmää esityksessä tähän toiseuteen, kun hän murrosiässä tunnistaa oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa. Hyvin patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneelle isälle se on tietysti shokki.

Esitys päättyi catwalk-show’n muotoon rakennettuun hyvin intiimiin tanssiin, jossa Erista toi kehon kielellä esiin persoonansa feminististä puolta. Ennen tanssia hän kertoi, miten taiteesta tuli hänelle murrosiässä sekä kiinnostuksen kohde että keino selvitä.

Puhdistavaa kokemusta ei tämä viimeinen kohtaus kuitenkaan antanut. Pintamuodin maailmassa riistokapitalismi ja taide elävät symbioosissa keskenään. Joukko tavattoman lahjakkaita ihmisiä määrittelee, miltä meidän pitää näyttää ja ympäristöä tuhoava ja kehittyvien maiden ihmisiä surkeilla palkoilla ja orjuutta muistuttavilla työoloilla riistävä teollisuus toteuttaa näitä kertakäyttöisiä unelmia.

Esityksen lopussa Erista myös alleviivaa sitä, ettei katharsis ole tämän monologinäytelmän kuvaamassa maailmassa mahdollinen. Hän poistui näyttämöltä ulos johtavasta ovesta eikä palannut enää vastaanottamaan meidän aplodejamme.  

N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n out on Eristan taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Ainakin minut esitys haastoi dialogiin tekijän kanssa, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poterosta ja pakotti ajattelemaan.

Eristan esityksen hieno estetiikka sysättiin tässä vuoropuhelussa sivuraiteille. Mutta niin pitikin olla.       

N.E.G.R.O

Nhaga & Erisa Growing’n Reaching Out

Konsepti ja ohjaus Geoffrey Erista

Teksti Geoffrey Erisa, Laura Eklund Nhaga

Dramaturginen apu Jussi Moila

Pukusuunnittelu Mirva Mietola

Äänisuunnittelu Onni Pirkkola

Valosuunnittelu Alina Pajula

Videosuunnittelu Eeti Piiroinen, Alina Pajula

Näyttämöllä Geoffrey Erista

Geoffrey Erista esitys Demoteatterissa Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Marc Gassot’n sirkuksessa laiskanpulskea sirkusleijona saa uutta virtaa – ranskalaisten vaalima mimiikan ja klovneria perinne antaa uutta puhtia myös suomalaiselle teatterille

Marc Gassot’n miekannielemisessä oli huikeaa draamaa. Jatkossa tämä kohtaus paljastettiin huiputukseksi, silmänkääntötempuksi, joka on sekä sirkuksen että teatterin tekemisen ytimessä. Kuva Joni Pakkanen/Tampereen teatterikesä

Tätä kirjoittaessa vatsalihakset ovat vieläkin hellinä nauramisesta. Marc Gassot’n ja Kari Sinkkosen Lion, The Weird and Magical Abracadabra Circus Show oli sekä hauska että syvästi inhimillinen estraditaiteen helmi. Esitys oli balsamia mielen haavoihin kaikille meille epäonnistujille.

Aina ei huikeiden kohtausten välillä tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Sanna Silvennoisen ohjaus Circo Aereon ryhmälle on osoitus sirkustaiteen uudesta tulemisesta Suomessa. Samasta tietysti kertoo tämän ryhmän olemassaolo.

Lion on lähes sanatonta esittämistä, jossa Gassot loi pelkällä kehon kielellä estradille hurjasti karjuvan, mutta muuten laiskanpulskean sirkusleijonan ja kellarissa rymistelevän Frankensteinin hirviön. Myös sirkusklovnin ja paikan yli lentäneen lokin yhteenotto sai meidät ulvomaan naurusta.

Kaikkia Gassot’n esittämiä sirkustemppuja jongleerauksesta, eläimen kesyttämisestä taikatemppuun, jossa sirkuksen taikuri esitti ihmisen kahtia sahaamista esittävän tempun, yhdisti epäonnistumisen teema.

Teatterikesän infotilaisuudessa Gassot kertoi opiskelustaan Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikoulussa Pariisissa. Hän ei aluksi päässyt näyttämölle, koska oli omien sanojensa mukaan niin huono opiskelijatovereihin verrattuna. Viihdyttääkseen heitä kulisseissa hän kehitti oman ”pornomimiikan”.

Teatterikesän esityksessä Gassot’n fyysinen esittäminen oli hyvin voimakasta ja myös äänekästä. Siinä oli myös jotakin hyvin tuttua. Ainakin minä jäin jo esityksen aikana miettimään, millaisiin sfääreihin estraditaide on päässyt viime vuosisadan alussa, kun vaurastumisen myötä ihmisillä oli varaa huvituksiin. Suuret teatterit ja sirkusareenat voitiin valaista sähkölampuilla eikä elokuva vielä kilpaillut suuren yleisön ajasta ja rahoista.

Kaikuja tästä estraditaiteen renessanssista voimme yhä nähdä mykkäelokuvan vanhoissa klassikoissa.

Charles Chaplinin, Buster Keatonin ja monen muun mestarin elokuvissa toistuu sama epäonnistumisen ja vaikeuksien kautta voittoon teema. Samanlaisen tarinan Gassot on kertonut myös itsestään esimerkiksi Jonni Aromaan Ylen verkkosivuille kirjoittamassa haastattelussa.

Haastattelussa Gassot kertoo lapsuudestaan ranskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena, vanhempiensa vaikeasta ja riitaisesta avioerosta, isänkaipuusta, lukivaikeudestaan, päihdeongelmistaan ja selviytymisestä.

Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Gassot on meille tuttu elokuvista ja televisiosarjoista, joista tuoreimpia ovat Syke, Suden hetki ja Melkein totta.

Haastattelussa Gassot kertoo, että oli jo lopettamassa uraa näyttelijänä. Tavallaan jäähyväistyönä hän teki vahvaan ”pornomimiikkaan” perustuvan omakohtaisen esityksen Dark Side of the Mime, joka palkittiin vuoden 2014 Teatteriteko palkinnolla. Samana vuonna hänet palkittiin Vuoden teatterinäyttelijänä roolistaan Takomo teatterin näytelmässä Raajarikko.

Taiteilija tekee työtään omalla persoonallaan. Näyttämöllä mieli on auki ja tarkkavaistoisen katsojan luettavissa. Julkinen avautuminen mediassa on kuitenkin eri juttu. Kirjoitettu juttu pelkistää ja typistää ja ehkä yllättävää kyllä, vielä enemmän sitä tekee videoitu. Sanaton vuorovaikutus viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä puuttuu.

Itse olen toimittajana aina hieman vierastanut tunnustuksellisten henkilöhaastattelujen tekemistä. Toisen ihmisen kohtaamista vaikeuttavat tientenkin oma tietämättömyys, omat ennakkoluulot, herkkyyden puute ja silkka tyhmyys. Toisaalta takaraivossa oli aina tietoisuus, että edustaa välinettä, joka väistämättä myös välineistää kohteensa.  

Teatterikesän avajaisissa avajaispuheen pitänyt suomalaisen teatterin guru, ohjaaja-draturgi Juha Hurme muistutti teatterin 3000 vuotta vanhoista traditioista ja teatterin merkityksestä taiteen alana.

Gassot’n mimiikka ja klovneria vakuuttivat minut jälleen kerran, että teatterin juuret ja merkitys ulottuvat hyvin kauas aina historian aamuhämärään asti, aikaan, jolloin evoluution myötä ensimmäiset nykyihmiset aloittivat vaelluksensa maan päällä.

Millainen aarre jollekin muinaiselle heimolle on kivikaudella ollut heimon jäsen, joka osasi voimakkain elein ja ilmein muuttaa huumorin keinoin näkökulmaa johonkin myttyyn menneeseen hankkeeseen.

Henkilöiminen ei tee oikeutta Circo Aereo –sirkuksen esitykselle. Lion on yhteisön tekemä taideteos, jonka elementtejä ovat Silvennoisen ajateltu ohjaus, Sinkkosen musiikki, Kati Mantereen ja Juho Rahijärven skenografia ja Joni Pakasen taikatemppujen suunnittelu. Eikä tämän toteaminen vähennä mitenkään Gassot’n huikean bravuurin arvoa.

Teatterin tekee ainutlaatuiseksi sen kyky suoraan vuorovaikutukseen taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä. Sama pätee toki kaikkiin esittävän taiteen lajeihin. Suomalaisen teatterin vahvat kirjalliset perinteet saavat meidät normikatsojat asettamaan teatterille taidemuotona liian ahtaat raamit.

Circo Aereonin Leon oli upea ja tärkeä esitys Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Olin ja olen yhä haltioissani.

Lion

The Weird and Magieal Abraeadabra Cireus Shoe

Ohjaus Sanna Silvennoinen

Musiikki Kari Sinkkonen

Lavastus Kati Mantere, Juho Rahijärvi

Pukusuunnittelu Kati Mantere

Valosuunnittelu Juho Rahijärvi

Taikatemppujen suunnittelu Joni Pakanen

Esiintyjät Marc Gassot, Kari Sinkkonen

Circo Aereon esitys Tampereen teatterikesässä 6.8.2019