Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.
Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.
Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.
Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.
Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.
Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.
Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.
Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.
Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.
Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.
Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan. Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.
Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.
Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.
Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.
Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.
Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.
Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.
Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.
On tärkeätä yrittää muistaa.
Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.
Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.
Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!
Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.
Ikitie
Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019
Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen
Lavastus Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu Sari Salmela
Äänisuunnittelu Sami Järvinen
Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen
Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin