Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen

 

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva