Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Siegfried on ajateltua ja ajatuksia herättävää näyttämötaidetta

Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri

Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.

Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.

Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.

Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti yhteisön tekemä taideteos.

Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?

Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ” Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.

Voiko sen enää selvemmin sanoa!

Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.

Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.

Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.

Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.

Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.

Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.

Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.

Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.

Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.

Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Teksti Katariina Havukainen, Mikko Kauppila

Valosuunnittelu Julia Jäntti

Skenografia Katariina Havukainen, Julia Jäntti

Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Ohjaava opettaja Pauliina Hulkko

Lappeenrannan kaupunginteatterin Hirvimetsä oli teatterielämys – Elli Salon teksti valottaa terävästi meidän miesten mielenmaisemaa

Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Dramaturgi Elli Salon Hirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016.  Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.

Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.

Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.

Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.

Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.

Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.

Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.

Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.

Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.

Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.

Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.

Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.

Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.

Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.   

Hirvimetsä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Elli Salo 
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen, Jose Viitala, Jani Kassinen   

Dokumenttiteatteri näyttää ilmaisuvoimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän demokratia- trilogian toisessa osassa – Yhdestoista hetki on hätähuuto demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta

Järjen ääntä näytelmässä edustavat roolihahmoina taloustoimittaja Jani Hurri (Markku Maalismaa) ja Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala (Jani Karvinen). Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on tiivis ja voimakas teatteriesitys. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä kertoo syvästi ajattelevan ja sivistyneen suomalaisen, oikeammin näistä maailmankansalaisista koostuvan yhteisön maailmankuvan tiedolliset ja eettisen perusteet kahdessa ja puolessa tunnissa.

Esitys naulitsi ainakin minut tuoliini niin tehokkaasti, ettei aikaa jäänyt edes huokailuun – miten tavattoman tehokas tapa jakaa informaatiota teatteri parhaimmillaan on. Älyllisesti haastava teksti ja teatterin keinoin luotu tunnetila tekivät tehtävänsä.

Näytelmän nimen käsikirjoituksen tehnyt parivaljakko on napannut J.R.R. Tolkien kirjasta Taru sormusten herrasta. Tarinan juonen kertoo sattuvasti Albert Einsteiniin liittyvällä anekdootilla: “Hulluutta on saman asian tekeminen uudelleen ja uudelleen, odottaen eri tulosta.”

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat työryhmineen keränneet esitystä varten valtavan määrän faktatietoa Juha Sipilän hallituksen politiikasta ja sen taustoista, kansainvälisestä finanssitaloudesta ja ilmastomuutoksesta, ilmiöiden syistä ja seurauksista.

Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Sen sivuilla kerrotaan näytelmän tarinan rinnakkaistarina. Lainaukset antiikin filosofeilta ja oppineilta kertovat, että samat virheet, jotka johtivat viime vuosisadan maailmnsotiin, tehtiin jo antiikinajan Kreikassa ja Roomassa.

Tulossa olevan inhimillisen katastrofin mittakaava vain ylittää kaiken sen, mitä ihmiskunta on tähän mennessä kokenut. Se yhdestoista hetki tehdä jotain tämän katastrofin estämiseksi on tosin tainnut jo lipua meidän ulottumattomiimme. Jokaisen ajattelevan ihmisen sisimmässä kasvaa koko ajan pelko ja myös hyvin ikävältä tuntuva varmuus siitä, että kaikki se paha, mitä voi tulevaisuudessa tapahtua, myös tapahtuu.

Näytelmän ajatusmaailman eettinen perusta on kiteytetty osuvasti käsiohjelman kansikuvaan. Kuvassa näytelmän kaikki näyttelijät on istutettu kuvamanipulaation avulla pieneen soutuveneeseen, joka kelluu keskellä vielä tyyntä ulappaa.

Samaan kuvaan kiteytyy myös Leskisen ja Keski-Vähälän viljelemä ironia ja musta huumori. Vaikka tässä Suvi-merkkisessä muumimaailmassa kaikki on vielä hyvin, veneen miehistö, pukumiehet ja –naiset katselevat huolestuneen näköisinä ympärilleen.

Yhdestoista hetki on tietenkin paitsi ehtymättömältä näyttävä tiedon virta myös ennen muuta teatteria. Politiikan ja talouden lakien ohella esitys seurasi ensi-illassa tiukasti myös teatterin omia lainalaisuuksia.

Vesa Vierikko tekee huikean hienon roolityön tarinan konnana. Kohtauksessa Matti Apusen (näytelmässä roolin tekee Antti Pääkkönen) haastattelee ja Vierikon näyttelemä Björn Wahlroos kertoo kirjastaan Hiljainen vallankumous.

Yhdestoista hetki on dokumenttiteatteria ja kohtaukseen on kirjoitettu sanasta sanaan kaikki se, mitä Apunen ja Wahlroos kirjan julkistamistilaisuudessa sanoivat pilkkuakaan muuttamatta. Tämän voi jokainen esityksen katsoja tarkistaa Apusen EVA:n verkkosivuilla julkaisemasta broadcastista.

Vierikon humoristinen imitaatio Wahlroosin puheesta tekee kuitenkin hämmästyttävällä ja vähän hämmentävälläkin tavalla näkyväksi sen, mitä tämä suomalaisen finanssikapitalismin palvottu messias todella sanoo. Wahlroosin mielestä perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista on tullut tehokkaan hallinnon este. Käytännössä todellinen valta on jo siirtynyt demokraattisesti valituilta elimiltä Wahlroosin kaltaisille pankkiireille ja tämä tosiasia pitäisi tehokkuuden nimissä kirjata myös lakiin.

Raha ei ole miljardöörille vain oman ylivertaisen kyvykkyyden mitta, vaan ennen kaikkia vallan väline. Tavallaan jotenkin syvästi inhimillistä on siinä, että monelle miljardöörille rikkaudet ovat myös omiin geeneihin perustuvan dynastian rakennuspuita ja siksi perintöveroa ei haluta maksaa senttiäkään.  

Tietenkin mieleen hiipi aina välillä myös epäily. Vuorovaikutukseen perustuva teatteri on huikeassa ilmaisuvoimassaan hieman pelottavakin väline. Ehkä on hyväkin, että se on myös määrältään rajallisen ja valistuneen yleisön suosima taidemuoto.

Huoli maailman tilasta on yhteinen. Maapallo on avaruusalus, jossa ei ole pelastusveneitä ainakaan toistaiseksi edes kaikkein rikkaimmille, sille yhdelle prosentilla maailman ihmisistä.

Oli riemastuttavaa kuulla, miten Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen luki alkukielellä, ranskaksi otteita ekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Le Capital au XXIe siècle (Pääoma 2000-luvulla). Monet pitävät Pikettyn kirjaa tämän vuosituhannen toistaiseksi merkittävimpänä taloustieteellisenä julkaisuna.

Antiikin Kreikan mytologiaan kuuluva tarina hybriksestä kerrotaan japaniksi terhakkaan matkaoppaan toimesta. Työnjakoon perustuvaa yhteiskuntaa kuvaavat näyttämökuvat, joissa kasvoton joukko ahertaa koneidensa ääressä sotilaallisessa järjestyksessä ovat tuttuja maailmantaiteesta, elokuvista, sarjakuvista ja julistetaiteesta.

Näytelmän skenografia lavastuksesta videoihin oli yksinkertaisesti upeaa työtä.

Näytelmässä on mukana kymmeniä henkilöhahmoja politiikan, talouden ja tieteen saroilta omilla nimillään Päivi Räsäsestä Juha Sipilään, Bengt Holmströmistä Erkki Liikaseen ja Jan Hurrista Osmo Soininvaaraan. Mielenkiintoisin ja minulle myös arvoituksellisin hahmo oli filosofi ja tekoälyn tutkija Tere Vadén, jota kaikki näyttelijät esittivät näytelmän aikana.

Suomalainen Vadén on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja esseitä muun muassa hakkerietiikasta sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Viimeksi mainittu ajattelu osuu nähdäkseni suoraan myös teatterin ytimeen. Yhdennessätoista hetkessä Paula Lehtosen ja Ida Järvisen loistavasti toteutettu videosuunnittelu toi näyttelijöiden kasvot hyvin lähelle ja heidän ilmeensä kertoivat koko ajan omaa tarinaansa huolellisesti dokumentoitujen faktasitaattien rinnalla. 

Yhdestoista hetki on aitoa teatteri myös siinä, että sen emotionaalinen imu ja teho syntyivät loisteliaasta näyttelijäntyöstä.      

Yhdestoista hetki on jatko-osa Leskisen ja Keski-Vähälän Neljännelle tielle, joka kantaesitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kevättalvella 2013. Dokumenttiteatterina se on samanlaista erittäin huolellista työtä, jossa on käytetty lähteenä kirjallisten dokumenttien ohella haastatteluja.

Ei siis ihme, että kolmiosaiseksi suunnitellun trilogian toisen osan kypsyttelyyn kului aikaa viisi vuotta.

Yhdestoista hetki

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Tutkiva journalisti Jarno Liski

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen

Videografiikan ja animaatioiden suunnittelu Ville Virtanen

Rooleissa Katariina Kaitue, Annikka Poijärvi, Jani Karvinen, Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa, Anna-Riikka Rajanen, Sari Mällinen, Timo Tuominen, Cécile Orbin, Juha Varis, Jukka-Pekka Palo, Vesa Vierikko      

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on visuaalisesti upea vyörytys – Ohjaaja Lauri Maijala tuo joukkoineen näyttämölle klassikkonäytelmän yhteiskunnalliset ulottuvuudet ja juuret

Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.

Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.

Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.

Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.

Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.

Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.

Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.

Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.

Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.

Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.

”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.

Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä. 

Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.

Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.

Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.

Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.

Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää.
Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!

Anton Tšehov: Kirsikkatarha

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019

Suomennos Martti Anhava

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys Lauri Porra

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen

Dramaturgi Marja Turunen

Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama

Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen  

Lappeenrannan Runar ja Kyllikki on rohkea ja raikas tulkinta Jussi Kylätaskun klassikkonäytelmästä – tuore lähestymiskulma aiheuttaa kuitenkin myös dramaturgisia ongelmia

Eppu Pastinen näytteli suurella sydämellä Runarin roolin. Milla Kaitalahden tulkitseman Kyllikin tarina on mukana ohjaaja Sirpa Riuttalan säveltämissä lauluissa. Pinja Ruokolaisen maskeeraukset ovat hienoa työtä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista on hieno valinta teatterin ohjelmistoon. Jussi Kylätaskun vuonna 1974 Kotkassa kantaesitetty näytelmä on yhä hämmästyttävän ajankohtainen.

Kylätasku pohtii näytelmässään kahden 50-luvulla tapahtuneen, nuoriin naisiin kohdistuneiden henkirikosten syitä ja seurauksia. Näytelmän kuvaukset massahysteriasta, lynkkausmielialasta, ahdasmielisyydestä ja räikeästä kaksinaismoraalista ovat kuin tätä päivää.

Käsiohjelma ei kerro, kuka on sovittanut Kylätaskun näytelmän Lappeenrannan näyttämölle. Ohjaaja Sirpa Riuttalan näkökulma tähän klassikkonäytelmään on raikas ja rohkea. Oikeastaan näytelmän kaksi ensimmäistä kohtausta antoivat katsojalle luvan odottaa jopa enemmän kuin mihin toteutuksessa lopulta päästiin.  

Uskonnollista ahdasmielisyyttä ja miesten kaksinaismoraalia kuvataan teatterissa myös komiikan keinoin. Riuttalan tulkinnassa Runarin ja Kyllikin miehet ovat korostetun koomisia.  Kyllikin seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäily Kirkkoherra on Lappeenrannan versiossa Sirkka Kapeelahti ja häntä näyttelee Anna Andersson. Kylän kukkoa tunkiolla Heikki Härkälää näyttelee Vilma Putro, joka teki ensi-illassa tästä näytelmän häntäheikistä huikean roolityön.

Sukupuolirooleilla leikittelyllä on teatterissa pitkät perinteet. Varsinkin naisiksi pukeutuneet miehet koetaan koomisiksi, mutta sama tulkinta pätee yleensä myös miehiksi pukeutuneisiin naisiin.  Tarinan alussa vasta 13-vuotiaan Kyllikin raiskausta yrittävän kauppias Paavo Kiisken (Willehard Korander) ”koomisuutta” korostettiin näytelmässä perisuomalaisella humalalla.

Tässä kontekstissa oli helppo myös tulkita Kyllikin isän Jaakko Laihon (Seppo Kaisanlahti) rooli kaikessa dogmaattisuudessaan ja kaksinaismoraalissaan koomiseksi hahmoksi.

Ohjaajana Riuttala rikkoo ja haastaa ensemblensä kanssa teatterin traditioihin kuuluvia ajatustapoja ja pinttymiä aivan tietoisesti. Katsojan näytelmän ristiriitaisten viestien tulkitseminen laittoi helposti hieman ymmälle. Toki näytelmä varmasti antoi meille itse kullekin ajattelemisen aihetta ja näytelmän vaikuttava alku samaistumisen kohteita, mutta se tärkein, vuorovaikutus katsojien ja tekijöiden välillä jäi ehkä hieman vajaaksi.

Kylätaskun näytelmä ei kerro vuonna 1953 suohaudasta surmattuna löytyneen Kyllikki Saaren tarinaa, vaan se on korostetusti Runar Holmströmin tarina. Holmströmiä epäiltiin vuonna 1959 tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan tekijäksi.  Kahden nuoren naisen murhat jäivät lopulta selvittämättä, koska Holmström surmasi itsensä tutkintovankilassa.   

Kylätasku kirjoitti psykologisen draaman yhteisödynamiikasta, Runarin kaltaisen peräkammarin pojan kokemista nöyryytyksistä, jotka voivat pahimmillaan johtaa hirmutekoihin.  Jouko Turkan ohjaaman näytelmän kantaesitys Kotkan teatterissa vuonna 1974 oli silloin vuoden ehkä puhutuin teatteritapaus.

Toisaalta Kylätaskun näytelmä on juuri sellainen teksti, joita mieskirjailijat kirjoittivat 70-luvulla pääasiassa naisista koostuvalle yleisölle.  Siksi Riuttalan lavea lähestymiskulma näytelmän tarinaan on väistämättä aiheuttanut myös dramaturgisia ongelmia.  Eppu Pastinen näytteli ensi-illassa Runarin roolissa niin sanotusti vereslihalla, mutta silti roolihahmo jäi ohueksi. Milla Kaitalahden näyttelemä nuori Kyllikki piti etsiä Kaitalahden tulkitsemistaan lauluista.

Dramaturgiset ongelmat näkyivät ensi-illassa kohtausten ajoituksessa. Esitys jäi välillä polkemaan paikallaan.

Toki Kylätaskun näytelmä on dramaturgisesti haastava teksti. Olen nähnyt siitä Turkan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1996 ohjaaman sovituksen ja ainoa muistikuva tuosta näytelmästä on se, että Kyllikkiä näytteli Kati Outinen.

Riuttala on tuonut näytelmän Kyllikin esiin tekemällä Runarista ja Kyllikistä musiikkinäytelmän. Musiikki perustuu Riuttalan omiin sävellyksiin. Musiikki nosti näytelmän uudelle tasolle ja se toimi.

Lasulujen sanat ovat Kylätaskun tekstiä ja niihin on olemasssa myös Caj Shydeniuksen säveltämä musiikki. Ensi-illassa Jani Polan sovittamat Riuttalan sävellykset olivat sellaista suomalaisen musiikkiteatterin peruskauraa. Kyllikin roolissa laulaneen Kaitalahden tulkinnat olivat oikein kauniita ja pahimmillaankin näytelmän musiikkiosuudet herättivät minussa vain lievää kiusaantumista.

Mutta se on varmasti ihan oma häpeä. Olen tullut jollakin tavalla allergiseksi kaikelle, mikä kuulostaa suomalaiselta viihdemusiikilta.

Musiikkiteatterille välttämättömän koreografian on suunnitellut Sanna Salama. Myös Salama leikitteli koreografiassaan sukupuolirooleilla. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin esityksen alussa Elina Raasakan huima akrobatia köyden varassa.

Kehuja ansaitsee myös Samuli Hallan lavastus. Lappeenrannan kaupunginteatterin suuri ja varmasti hankala tila oli nyt hyvin hallinnassa näyttämön teatteritekniikan ja hyvin ajateltujen lavasteratkaisujen avulla.

Runar ja Kyllikki- laulu kielletyistä iloista on suuri satsaus kaupunginteatterilta. Joukot on saatu näyttämölle tekemällä yhteistyötä Taidekoulu Estradin kanssa. Lauluvoimaa esitykseen on saatu ottamalla Ulla Kiisken rooliin Nuttama Talasmo. Samoin kuoroon ja kylänväkeä esittäviin tansseihin väkeä näyttämölle on ilmeisesti saatu juuri Estradin lahjakkaista oppilaista.

Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista

Lappeenrannan kaupunginteatterin ensi-ilta 23.2.2019

Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku

Ohjaus ja sävellys: Sirpa Riuttala
Koreografia: Sanna Salama (vierailija)
Musiikin sovitus ja johto: Jani Pola (vierailija)
Lavastus: Samuli Halla
Puvut: Päivi Hanttu-Lindström
Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen
Äänitekniikka: Tomi Aronen, Kimmo Pasanen
Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen, näytöksissä apuna Milma Kiviranta
Tarpeisto: Sirpa Tervo
Videotekniikka: Kimmo Pasanen
Köysiakrobatia: Elina Raasakka
Rooleissa: Eppu Pastinen, Marjatta Linna (vierailija), Milla Kaitalahti (vierailija), Anna-Kaisa Makkonen,  Johanna Ahonen (vierailija), Vilma Putro, Seppo Kaisanlahti, Anna Andersson, Jussi Lankoski (vierailija),  Willehard Korander, Jussi Johnsson, Nuttama Talasmo
Kuorossa: Heidi Harju, Sari Kanerva, Elina Raasakka, Iida Rui, Milla Tielinen
Orkesteri: Jani Pola, Jarkko Palokas, Susanna Syrjäläinen
Lehdistökuvat Aki Loponen

Viettelysten asuntovaunussa otetaan miehestä mittaa – AdAstra-teatteri on onnistunut yli odotusten Leea Klemolan ja Mikko Kivisen vaikean näytelmän tulkinnassa

Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmässä miehestä löytyy monta puolta. Jari Määttä ja Petteri Olkinuora tekivät huikeat roolityöt Työväen näyttämöpäivien esityksessä näytelmän Heli ”Manna” Mannisen ja Kari Metsäsimolan rooleissa. Kuva Työväen näyttämöpäivät/Pihla Liukkonen

AdAstra-teatterin tekijät ovat tehneet hienon tulkinnan Leea Klemolan ja Mikko Kivisen näytelmästä Viettelysten asuntovaunu. Hyvin sisäistetyt roolit ja vahva läsnäolo näyttämöllä paljastivat näytelmän inhimillisen ydinsanoman karskin huumorin ja myötähäpeän alta.  

En tiedä toista suomalaista dramaturgia ja ohjaajaa, joka osaisi näytelmissään kuvata miehenä olemisen ihanuutta ja kamaluutta yhtä osuvasti kuin Leea Klemola. Klemola riisuu miehen myyttien ja luulojen takaa niin tehokkaasti, että hänen näytelmissään ja ohjauksissaan miehet ovat säännönmukaisesti näyttämöllä kirjaimellisesti kelteisillään.

Klemolan näytelmistä miehen vaatteiden alta paljastuu herkkä ja kärsivä ihminen. No toki tämä olento on lähes myös päästään pyörällä aina hulluuteen asti, mutta ihan oikea ihminen kaikki tyyni.

Esimerkiksi Kokko-trilogian Klemola kirjoitti yhdessä veljensä Klaus Klemolan kanssa. Porilaiselle Rakastajat–teatterille ohjaamansa Viettelysten asuntovaunun Klemola kirjoitti yhdessä Miko Kivisen kanssa.

Jyväskyläläisen AdAstra-teatterin tekijät eivät pelkää haasteita. Klemolan ja Kivisen Viettelysten asuntovaunu on varmasti ollut todella haastava produktio myös Rakastajat – teatterin ammattilaisille.

Ryhmän jäsenten osaaminen ja kyky eläytyä ja omaksua on vertaansa vailla. Muistan muutaman vuoden takaa ryhmän loistavan tulkinnan Jari Juutisen näytelmästä Minä olen Adolf Eichmann.

Ryhmän Viettelysten asuntovaunua katsoin aluksi pienen epäuskon vallassa. Leea Klemolan näytelmät ovat niin persoonallisia, että epäilen vielä jyväskyläläisten hienon tulkinnan jälkeenkin, ettei niitä pysty täydellisesti ohjaamaan kuin Klemola itse. Klemolan omissa ohjauksissa on mukana aina se jokin, vaikeasti määriteltävä, mutta sitäkin vaikuttavampi tekijä, joka saa ainakin minut aina haltioitumaan.

Eichmannin ryhmälle ohjannut Erika Hast tekee kuitenkin jälleen erinomaisen tulkinnan haastavasta tekstistä. Hyvin jäsentyneistä kohtauksista kasvoi juuri niin pähkähullu kokonaisuus kuin vain toivoa saattoi.

AdAstra on koonnut yhteen todella lahjakkaita teatterin harrastajia. Esimerkiksi Adolf Eichmannin nimiroolin Juutisen näytelmässä näytellyt Petteri Olkinuora loisti nyt remonttireiska, taksikuski, luuseri, raiskaaja Kari Metsäsimolana. Pauliina Siekkinen näytteli Karin sukupuoltaan vaihtanutta siskoa Teppo Metsäsimolaa, Katja Pihlaja laulajan urasta haaveilevaa wannabe-mustalaista Merita Mäkeä ja Jari Määttä konkurssikypsää leirintäaluetta johtavaa ikäneitoa Heli ”Manna” Mannista.

Klemolalla on tapana annostella yleisölleen mahdollisuutta myötähäpeään oikein suurella kauhalla. Mikä sinänsä kuvaa tätä miehenä olemista paremmin kuin hyvin.

AdAstra-teatterin nelikolla oli kuitenkin ilmiömäinen kyky muuttaa näytelmän henkiset karikot Mikkelin teatterin Teatteriklubin ahtaissa tiloissa läsnäoloksi. Klemolan komedioissa nauru tahtoo yleensäkin juuttua jossain vaiheessa kurkkuun ja korvautua kyynelillä, mutta Hast avasi ryhmineen näytelmän ydinajatukset hyvin kauniisti meidän katsojien tajuttaviksi.

Loistavaa!

Onnistuneen produktion takana on ollut iso joukko tekijöitä. Jussi Niemelän lavastus, Anssi Pöyhösen valosuunnittelu, Jukka Kaikkosen äänisuunnittelu ja Heta Vaattovaaran puvustus olivat onnistuneita. Esityksen ylöspanossa on nähty vaivaa ja käytetty älynystyröitä.

Käsiohjelman mukaan produktiota on ollut toteuttamassa yhteensä lähes parikymmentä tekijää. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja AdAstra on tässä mielessä epäilemättä lahjakkaiden ihmisten hieno yhteisö.

 

Tekstissä ollut nimivirhe ja väärinkäsitys korjattu 29.1.2019. Toinen käsikirjoittaja on lappeenrantalainen Miko Kivinen.

 

AdAstra-teatteri

Viettelysten asuntovaunu

Käsikirjoitus Leea Klemola, Miko Kivinen

Ohjaus Erika Hast

Lavastus Jussi Niemelä

Valosuunnittelu Anssi Pöyhönen

Äänisuunnittelu Jukka Kaikkonen

Puvustus Heta Vaattovaara

Rooleissa Petteri Olkinuora, Pauliina Siekkinen, Katja Pihlaja, Jari Määttä, Jukka Kaikkonen

AdAstra-teatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 26.1.2019

 

Kuiskauksia, huutoja ja mykkäkoulua suomalaiskansalliseen tapaan – Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesussa näyteltiin taidolla ja herkkyydellä, joka ei jättänyt kylmäksi

Anumaaria Tullalla oli näytelmässä peräti kymmenen eri roolia. Enni Junttila näytteli näytelmän miehen vaimoa, rakastajatarta ja miespuolista työkaveria. Kuva Huoneteatteri/Riku Suonio

Jyväskylän Huoneteatterin Kirjopesu oli sitä itseään, oivaltava, psykologisesti tarkkanäköinen ja hykerryttävän hauska tragikomedia. Mika Terävä on näytelmäkirjailija, jonka teksteihin teatterin harrastajien kannattaa tarttua sillä silmällä.

Huoneteatterin Työväen näyttämöpäivillä perjantaina näkemäni esitys on Terävän oma ohjaus.

Kirjopesussa yhden ydinperheen tarina kerrottiin kolmen näyttelijän voimin. Jani Ahosen, Enni Junttilan ja Anumaaria Tullan näyttelijäntyö ei jättänyt mitään toivomisen varaa.

Kolmikon näyttelijäntyö oli tarkkaa ja samalla rennon vapautunutta. Aluksi ihastelin etenkin Ahosen loistavaa puhetekniikkaa. Sitten sitä, miten muuntautumiskykyisiä Junttila ja Tulla olivat useissa rooleissaan. Kun Junttila hyppäsi aviovaimon roolista miehen salarakkaan rooliin, eivät vain hiukset peittyneet peruukkiin, vaan koko olemus muuttui roolin mukaan.

Tulla näytteli perheen tyttäriä, koiraa, miehen esimiestä, teleoperaattoreita, vaimon kavereita ja miehen kapakkakavereita ja osoitti yhteensä kymmenessä roolissa hämmentävää muuntautumiskykyä.

Illuusio oli niin vahva, että näytelmän aplodien aikana jäi aidosti ihmettelemään, että meille katsojille tuli kumartamaan vain kolme näyttelijää. Aivan mahtavaa. Oli riemastuttavaa seurata näin syvällisesti ajateltua ja hienosti sisäistettyä tekemistä.

Näyttelijäntyön vaikeuskerrointa lisäsi vielä Terävän ohjaus ja Marjo Riuttasen lavastus. Huoneteatterin Kirjopesu oli niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat lavasteet olivat kaksi puulaatikkoa ja läppäreiden ja älypuhelimien virkaa tehneet helmitaulut. Tämän tavallisen perheen kodin ilmapiiri ja työpaikan paineet syntyivät näyttelijöiden läsnäolosta.

Terävän Kirjopesu on todella hyvässä mielessä eräänlainen karvalakkiversio Ingmar Bergmanin elokuvakäsikirjoitukseen perustuvasta näytelmästä Kohtauksia eräästä avioliitosta. Terävä käsittelee hersyvän huumorin keralla jokaisessa pitkässä parisuhteessa esiintyviä ilmiöitä. Teksti ja sen myötä myös esitys käsittelee oikeasti merkityksellisiä ilmiöitä.

Tällaista teatteri parhaimmillaan on.

 

Jyväskylän Huoneteatteri

Kirjopesu

Käsikirjoitus ja ohjaus Mika terävä

Rooleissa Jani Ahonen, Enni Junttila, Anumaaria Tulla

Lavastus ja puvustus Marjo Riuttanen

Valosuunnittelu Jani Pietikäinen

Valokuvat ja graafinen suunnittelu Riku Suonio

Huoneteatterin esitys Työväen näyttämöpäivillä 25.1.2019

 

Lahden kaupunginteatterin näytelmä vaietusta kansanmurhasta herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – mutta niin pitääkin olla.

Ohjaaja Hanna Kirjavainen hallitsee hienosti työryhmineen Lahden kaupunginteatterin suuren näyttämön teatteritilan. NKDV:n sellin klaustrofobinen kauhu saatiin aikaan valojen ja suuren esiripun avulla. Kuvassa Aarre Reijula, Mikko Pörhölä, Tomi Enbuska, Aleksi Liikanen, Marko Nurmi, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho. Kuva Lahden kaupunginteatteri/Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatterin kantaesitys Antti Tuurin romaanin pohjalta tehdystä näytelmästä Ikitie palkitsee katsojansa todella vaikuttavilla näyttämökuvilla. Sovituksen ja ohjauksen tehnyt Hanna Kirjavainen pyrkii kuvaamaan kansanmurhan todellisuutta myyttien kautta. Näytelmän Jussi Ketola on Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla. Kirjavaisen valitsema näkökulma tarinaan haastaa katsojan ajattelemaan.

Kirjailija Antti Tuurin romaanin Ikitie tarina on julma – ja tosi.

Tuhansia suomalaisia tapettiin Neuvostoliitossa 30-luvulla Josif Stalinin terrorin aikana.

Surmansa sai myös suurin osa uutta sosialistista ihanneyhteiskuntaa Neuvostoliittoon rakentamaan tulleista amerikansuomalaisista. Näille noin 6500 Yhdysvalloista ja Kanadasta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden siirtolaisten kohdalla työläisten paratiisi osoittautui helvetiksi maan päällä.

Joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 40 prosenttia Neuvostoliittoon kansalaissodan jälkeen paenneista tai sinne pulavuosina siirtolainamuuttaneista suomalaisista surmattiin tai karkotettiin Siperian orjatyöleireille.

Tuurin romaanin Lahden kaupunginteatterille sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on luottanut teatterin omiin keinoihin. Sovituksessaan Kirjavainen vie hyvän ja pahan taistelun tarinan päähenkilön Jussi Ketolan (Jori Halttunen) mielen näyttämölle. Rajan yli Neuvostoliittoon Lapuan liikkeen miesten toimesta muilutettu Ketolasta tulee näytelmässä eräänlainen Kristus-hahmo, joka puhuu teosofi Yrjö Kallisen suulla.

Tällainen lähestymistapa voi toimia vain vahvaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa.

Tämän mielennäyttämön Kirjavainen on kehystänyt lavastaja Pekka Korpiniityn, äänisuunnittelija Sami Järvisen ja valosuunnittelija Jyri Suomisen kanssa hienoilla näyttämökuvilla, joissa näytelmän katsojassa herättämät tunteet tiivistyvät kohtaus kohtaukselta kohti järkyttävää loppua.

Kohtaus, jossa maatalouskolhoosi Hopean suomalaistaustaiset siirtolaiset ammutaan joukkohaudan pohjalle, on kuin suoraan toisen maailmansodan ja holokaustin painajaismaisesta kuvastosta. Toteutus oli niin vaikuttava, että se sai ainakin minut voimaa henkisesti pahoin.

Inkerinsuomalaisten ja Neuvostoliittoon sisällissodan jälkeen paenneiden ja sinne 30-luvun laman aikana parempaa elämää etsimään lähteneiden suomalaisten vainosta vaiettiin virallisessa Suomessa pitkään sodan jälkeen. Hiljainen tieto näistä hirmuteoista on kuitenkin elänyt nämä ajat kokeneiden ja vainoista hengissä selvinneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinoissa, joihin myös Tuurin hieno romaani perustuu.

Tästä näkökulmasta Kirjavaisen sovitus, jossa hän on ottanut ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskovan, väkivallattomuuden sanomaa julistavan Ketolan riivaajaksi Kalevalan Kullervon (Henri Tuominen), on looginen ja hyvin perusteltu. Kullervon tarina perustuu myyttiin esihistoriallisesta heimosodasta, joka päättyy joukkomurhaan.  Untamon miehet surmaavat Kalervon joukot ja lopulta koko suvun.

Tuurin romaanissa ja Antti-Jussi Annilan kirjan pohjalta ohjaamassa hienossa elokuvassa Ikitie dialogia Ketolan ja neuvostodiktatuurin vainoharhaista, organisoitua väkivaltaa ylläpitävän koneiston välillä käydään Ketolan ja valtioksi valtiossa nousseen poliittisen poliisin, NKVD:n komissaarin Kallosen välillä.

Lahdessa Aki Raiskio tekee upean roolityön Kallosena. Myös Halttunen näytteli ensi-illassa suurella sydämellä ja jo pitkän miehen habitus oli omiaan nostamaan hänet henkisesti muita päätä pidemmäksi. Silti minun oli pakko kysyä itseltäni, miksi näytelmän idealistinen ja hyvin humaani loppukohtaus, jossa alleviivattiin hyvän elämän lähtökohtia, ei kolahtanut.

Miljoonien ihmisten tappamiseen tarvitaan kymmenien tuhansien ihmisten työpanos. Suurin osa Natsi-Saksan poliiseista ja muista holokaustin käytännön toteutuksen osallistuneista tappajista palasi sodan jälkeen muina miehinä entisiin tehtäviinsä ja sama toistui Neuvostoliitossa. Ihmisten tappaminen oli vain ikävä työ, joka piti tehdä, kun käskettiin, kun oli pakko.

Meidän on ilmeisen vaikeaa tunnistaa rakenteellista väkivaltaa edes silloin, kun se johtaa joukkomurhien kaltaisiin hirmutekoihin. Olemme joko unohtaneet tai autuaan tietämättömiä siitä, että viime vuosisadan alun eugeniikan kehittäjät olivat oman aikanaan arvostettuja tiedemiehiä ja varsinkin liberaalia vasemmistoa edustavien, suurten ajattelijoiden suosiossa.

Monet venäläiset kunnioittavat tai suorastaan palvovat Stalinia yhä yhtenä maan suurista tsaareista, Venäjän suuruuden symbolina.

Harva myöskään tunnistaa esimerkiksi nykyisen Juha Sipilän hallituksen kansan suuren enemmistön tuella harjoittamaa keppikuria kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä kohtaan rakenteelliseksi väkivallaksi.

Näytelmän sovitusta kirjoittaessaan ja varmasti myös ohjaustyön aikana Kirjavainen on työryhmineen pohtinut tätä ongelmaa. Se näkyy ainakin näytelmän ensimmäisessä, pitkitetyssä kohtauksessa, joissa Lapuan liikkeen muiluttajat kyyditsevät seitsemän etapin kautta Neuvostoliiton rajalle tapettavaksi.

On tärkeätä yrittää muistaa.

Etäännyttäminen yksi teatterin keinoista, joilla haastetaan esityksen katsoja ajattelemaan.

Ikitien joukkokohtaukset tansseineen perustuvat Kirjavaisen itse laatimaan koreografiaan. Lahden kaupunginteatterin suunnattoman suuri suuri näyttämö on hyvin vaativa tila, joka asettaa esitykselle omat vaatimuksensa. Kirjavainen työryhmineen sekä täyttää että hyödyntää taitavasti tätä tilaa.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Hopean väki on vangittu NKVD:n toimitalon ahtaaseen tyrmään Petroskoissa, oli toteutettu mestarillisesti näyttämön suurten esirippujen avulla. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!

Esityksen laulut ja tanssit kuvasivat ihan osuvasti Hopea-kollektiivin muodostaman yhteisön jäsenten idealismia ja tulevaisuuden toivoa. Omalla tavallaan ne antoivat aivan oikeaoppisesti katsojalle myös aikaa ja tilaa jäsentää itse tarinaa.

Ikitie

Kantaesitys Lahden kaupunginteatterissa 23. tammikuuta 2019

Sovitus, ohjaus ja koreografia Hanna Kirjavainen

Lavastus Pekka Korpiniitty

Pukusuunnittelu Sari Salmela

Äänisuunnittelu Sami Järvinen

Valosuunnittelu ja näyttämöprojisoinnit Jyri Suominen

Rooleissa Tomi Enbuska, Jori Halttunen, Saana Hyvärinen, Mikko Jurkka, Mari Naumala, Marko Nurmi, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Aarre Reijula, Henri Tuominen, Raisa Vattulainen ja Lumikki Väinämö, Sakari Bister, Raimo Hauta-aho, Aleksi Liikanen, Inka Mantsinen, Henna Määttänen sekä Jami Hatara, Anna Mäki, Ilmari Ryymin

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.